Vähän mietittyään Matti arveli kuitenkin, ettei hän voinut käsittää, kuinka suomalaiset nyt, kun vuodenaika oli näin pitkälle kulunut, enää ehtivät saada asuntoa sellaiseen kuntoon, että voisivat tulla siinä toimeen yli talven. "Ja mitä te syötätte lehmillenne?" ihmetteli hän. "Heinä on jo liian vanhaa, ettekä saa sitä kuivatuksi. Ei se käy päinsä", sanoi hän innoissaan ja istui hetkisen ääneti. Mutta pian hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti iloissaan: "Kyllä se sentään käy. Karhu kaatoi minulta karjan ja minulla on karjanrehua; otan teidän karjanne luokseni, ja sinä, Pietari, jolla on enemmän kuin puoli osuutta meidän myllytupaamme, voit antaa tämän väen asua siellä talven yli; se on koko lämmin, ja voihan sen sitä paitsi korjata lämpimänpitäväksi ennen talven tuloa. Suostutko siihen, Pietari?" — "No totta kai, kyllä minä suostun. Ovathan nämä miehet tehneet meille hyvän palveluksen, ja lahja lahjasta, se on oikein ja kohtuullista; lähtekää te vain meidän mukaamme!"
Suomalaisemme olivat aivan hämmästyksissään sellaisesta hyväntahtoisuudesta; mutta kun Yrjänä ehti malttaa mielensä, hän sanoi olevansa ruotsalaisille kiitollisuuden velassa, mutta metsässä he kyllä itse tulisivat toimeen; siihen he olivat tottuneet, mutta elukoista puhuen hän oli enemmän kuin hyvillään, kun sai ne jättää Matin luo talveksi, ja hän tahtoi siitä palkkioksi auttaa häntä ensi elonkorjuun aikana. "No saammehan siitä puhua toiste. Kaikkea karhunlihaa emme saa vielä tällä kertaa viedyksi mukanamme; minä tulen vielä kerran takaisin, sitten puhelemme tarkemmin."
Matin tullessa jonkin päivän kuluttua takaisin tekivät suomalaiset paraikaa turvemökkiä. Maata kaivettiin teräväpäisillä seipäillä; se oli vaivalloista urakkaa. Matti katseli sitä jonkin aikaa. "No sitähän minä arvelinkin", virkkoi hän, "ja siksi minä töinkin teille nämä". Samassa hän ojensi heille rautakangen ja pari kuokkaa. "Näitä te tarvitsette; ottakaa ne kernaasti, minulla on kyllä useampia omaksi tarpeeksi, kyllä teille sittenkin riittää työtä. Vai olette te asettuneet tähän asumaan! Eipä ollut hullumpi tuuma. Vettä on molemmilla puolin; maa ei ole vaikeaa viljellä, vaikka metsä on tiheä; ja sehän ei ole suinkaan huono merkki. Onnea vain työllenne! Jahka nyt tulee pakkasyöt, niin ajakaa elukat minun talooni: olen veistänyt pilkat puihin sinne saakka, kun järvi alkaa näkyä; silloin näette meidän asuntomme ja löydätte tien perille asti. Herran haltuun! Tulkaa kaikki tyynni meille!"
17. LUMITUISKUN PEITOSSA.
Lähtiessään Suomenniemen ystävällisten suomalaisten luota, Antti ja Pekka suuntasivat etelää kohti. He hiihtivät jotenkin suoraan poikkimaisin. Tiheä metsä esti heitä näkemästä kauas, ja he olivat yksimieliset siitä, että tämä oli kolkointa ja jylhintä seutua, missä he koskaan olivat liikkuneet. Tottuneina eränkävijöinä ja suomalaisten synnynnäisen paikallisvaiston turvin he sitten pysyivät oikeassa suunnassa. Äkkiä heiltä pääsi iloinen huudahdus: näköala avartui, he olivat saapuneet pitkän, kapean metsäjärven rannalle.
"Hei, Antti", huudahti Pekka, "nyt saamme katsella vähän ympärillemme. Hiihdetään pitkin järveä! Ohoi", huudahti hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui. "Katsopas, Antti, oletko nähnyt tällaista ennen? Vuori toistaan korkeampi, ja taas metsää, lunta, yhä lunta! Kaikki on valkoista, vitivalkoista. Ja katsopas tuota tunturia tuolla! Se on vielä valkoisempi, sinne minä tahdon! Tosin joudumme vähän liiaksi länteen, mutta mitäpä siitä! Mitäs siihen sanot?" — "Sen vain sanon, että jos isä ja äiti olisivat täällä, niin en hievahtaisi suksen pituutta etemmäksi; tähän tahdon asettua asumaan. Katsohan, tuolla kannaksella olisi meidän pirttiimme, ja täällä harjanteilla tahtoisin kuulla äidin laulavan, lehmäkellon kalahtelevan ja pikku karjan määkivän. Niin, onpa tässä maata suomalaisille. Kiireesti isää ja äitiä etsimään! Tule pois, Pekka!" Samassa reipas Antti painalsi matkaan kuin nuori varsa vihreällä niityllä.
Pari tuntia hiihdettyä Antti seisahtui osoittamaan Pekalle äsken siitä kulkeneiden hirvien jälkiä. "Mitäs arvelet, tapammeko niistä yhden itsellemme?" — "Ei, annetaan niiden olla rauhassa, emme tarvitse hirviä niin kauan kuin meillä on metsoja puiden latvoissa vaikka satamäärin. Pari metsoa kyllä riittää meille. Lähde sinä itään päin, niin minä menen länteen, ja tavataan taas tunturin juurella. Tänne, Rakki!" ja sitten hän lasketti eteenpäin aika vauhtia.
Vasta illan suussa he tapasivat toisensa. Nähdessään Antin metsästyssaaliin Pekka sanoi: "Antti, sinä olet ajattelematon. Olet ampunut enemmän lintuja kuin tarvitsemme! Ruutia haaskaat suotta ja nyt saamme turhan päiten raahata lintuja mukanamme. Tule nyt!"
Vähän aikaa hiihdettyä päädyttiin taas järven rantaan. Järvi oli tunturin juurella, jyrkkien metsäisten rinteiden keskellä. "Tahdotko asettua tänne?" kysyi Pekka. — "Eipä taida olla muutakaan neuvoa. Pimeä tulee tuossa paikassa, tunturin toiselle puolen emme tänään enää ehdi. Kukapa sen tiesi, miten pitkä se on." — "Ei, en minä sitä tarkoittanut; vaan tahtoisitko asettua tänne asumaan iäksi päiväksi?" — "Ka miksei! täällä on maa sen näköistä kuin oikeassa karhujen laaksossa. Olen varma siitä, että niitä on täällä sadoittain. Kun meillä vain olisi aikaa antaa Rakin etsiä, niin saisitpa nähdä; mutta nyt se täytyy jättää siksi, kunnes saamme isän ja Heikin kanssamme. Kyllä tänne vielä löydämme vastedeskin. Noustaan nyt tuonne rinteelle ja ruvetaan yöpuulle. Luulen melkein yksin syöväni kokonaisen metson tänä iltana, niin olen nälissäni. Poikkea nyt viistoon Pekka! Nyt on sinun vuorosi aukaista latua. Täytyy etsiä lähde ja puro; tänä iltana en malta istua lunta sulattamassa, tahdon saada padan heti kiehumaan, ja niin janokin on, että kurkkua kirvelee. Lähde nyt liikkeelle!"
Hämärän tullessa pata jo oli tulella. Antti näytti kovin tyytyväiseltä auttaessaan Pekkaa tekemään tulta, ja kun se oli tehty, hän tutki lihaa padassa. "Kuule Pekka, se on keittynyt kovaksi; eikö sinulla ole nälkä?" — "On kyllä, mutta jaksanhan odottaa." — "No jos sinä jaksat, niin kyllä minäkin", vastasi Antti heittäytyen havuvuoteelle. Hetken kuluttua hän jo oli nukahtanut. "Nuku vain", tuumi Pekka itsekseen; "mahdoit antaa minun vuorostani hiihtää edellä ja avata latua aamupäivällä, niin et nyt olisi noin väsyksissä."