Samalla hän astui esiin ja kätteli jokaista, yksin lapsiakin, ja samalla tavalla teki hänen kumppaninsakin. Jo ennen kättelemistä vermlantilaiset olivat panneet pyssynsä pois, ja nyt suomalaisetkin panivat pois aseensa. He tunsivat mielessään liikutusta ja kiitollisuutta noita miehiä kohtaan, jotka niin selvästi osoittivat heille luottamustaan ja hyväntahtoisuuttaan.
Yrjänä alkoi nyt pakinoida ja kertoi aikoneensa levähtää täällä, kun karhu syöksyi metsästä, ja nyt oli vielä enemmän syytä levätä. Hän kehoitti uusia ystäviään pysähtymään nuotiolle, niin hän auttaisi heitä karhun nylkemisessä. No, sen toiset kernaasti tekivät, sillä he olivat väsyksissä ja nälissään, mutta karhuun heillä ei ollut mitään oikeutta. Se oli suomalaisten oma, koska he olivat sen tappaneetkin; niin oli laki heidän keskuudessaan. "Jos lienee niin", virkkoi Yrjänä, "mutta nyt olette suomalaisten joukossa, ja heidän keskuudessaan on laki sellainen, että se, joka on ajanut karhun liikkeelle ja ampunut ensi laukauksen, saa pitää saaliin omanaan; joka sen on tappanut, saa ainoastaan toisen lavan."
"Ohoh!" virkkoi Matti, "onpa se kummallinen laki! Mutta kun asiaa oikein ajatellaan, niin onpa sillä perusteelliset syynsäkin, vaikk'ei tällä kertaa. Mutta koska niin tahdot, Yrjänä, niin voimmehan jakaa tasan." — "Nyt et, Matti, pitkälle ajattele. Me olemme matkalla. Mihin pysähdymme, sitä emme tiedä; mitäpä me voisimme kuljettaa mukanamme karhusta? Pikkuruisen osan; onhan metsä täynnä lintuja, ja meillä on syötävää, mihin vain tulemme. Ei, Matti, kyllä asia pysyy sellaisena kuin minä sanoin. Lavan minä vain saan. En olisi sitäkään huolinut, jollei tämä seutu olisi minua miellyttänyt. Viivymme täällä sen aikaa, että ehdin katsella ympäristöä. Sillä aikaa syömme minun osani, eikä nyt sen pitempiä puheita siitä asiasta, vaan ryhdymme karhua nylkemään ja paloittelemaan. Ehkäpä Matulla on antaa meille jotakin syötävää, jahka saamme karhun nyljetyksi!"
Ja sille puheelle asia jäi. Pari tuntia myöhemmin istuivat ruotsalaiset ja suomalaiset sulassa sovussa Matun keittopadan ympärillä ammentaen makeihin suihinsa hänen keittämäänsä lintukeittoa. "Teillä on kaiketi leipä nyt tiukalla?" kysyi ruotsalainen talonpoika, joka kaipasi leipää ateriassa. Mattu hymyili alakuloisesti sanoen: "Niin, eihän meillä nyt ole ollenkaan leipää, mutta talvella kyllä oli." — "Niin, kyllä se on hyvää olemassa, kun sitä vain riittää", arveli Matti, "mutta muutamina vuosina käy niin, että meilläkin leivänmurut ovat vähissä, mutta eipä tässä silti kuolla", lisäsi hän naurahtaen; "kyllä hätä keinon keksii. Mutta kuulepas, Pietari! Kyllä maar meidän selkäämme likistää, ennen kuin saamme kotiin kaikki karhunlihat; sillä tietäkää", selitti hän suomalaisille, "on koko päivän matka meille kotiin."
"Vai niin", sanoi Yrjänä salaa hyvillään, kun oli niin pitkä matka asutuille seuduille; "eikö ole muita asuttuja seutuja lähempänä?" — "Tuskinpa vain", tuumi Matti. "Länteen päin meiltä on Bortan, jossa asuu monta huonekuntaa. Se talo ehkä on jonkin verran lähempänä tätä paikkaa, mutta ei paljon." — "Entä eikö ole muualla päin ihmisiä?" kyseli Yrjänä. — "En tiedä! Lännessä meiltä on Norja. Sinne on kyllä matkaa ihmisasunnoille, ja pohjoiseen päin on pelkkää metsää, niin sanovat ne, jotka paremmin tietävät, mutta meistä itään asuu suomalaisia, järven ympärillä, jota he sanovat Kymmeneksi; mutta kuinka pitkän matkan päässä se paikka on, sitä minä en tiedä. Varsin pitkälti ei sinne sentään ole, sillä meidän paimenemme sanovat kuulleensa suomalaisten paimentorvien toitotusta. Etkö sinä, Yrjänä, tiedä heistä mitään?" — "Kyllä olen kuullut siellä asuvan meidän sukuista kansaa sen järven ympärillä, mutta me tulemme kauempaa pohjoisesta päin."
"Kuinka kauan aikaa siitä on, kun sinä lähdit kotoasi Suomesta?" — "No, en osaa sitä oikein varmaan sanoa; mutta kyllähän siitä on viitisen vuotta." — "Ohoh, miten hirveän kaukana se mahtaa ollakaan!" arveli Matti; "miten Herran nimessä olette päässeet tänne?" — "Ka, onhan tuota päästy sentään" — "Niinpä niin, Herra varjelkoon teitä!" puuttui puheeseen Pietarikin, "kylläpä teidän jo tarvitseekin päästä asettumaan rauhaan. Ruvetkaa asumaan näille seuduille, tämä on kyllä hyvää maata; eikä täällä varsin usein halla pane. Useimmiten vilja joutuu täällä, ja tämän seudun vertaisia metsästysmaita saatte kauan etsiä. Täällä on hirviä tuhansittain, mutta on täällä paljon petoeläimiäkin. Karhut kaatavat meidän raavaseläimemme, ja sudet raatelevat talvella kulkiessaan kaikki missä vain henki on. Ehkei teillä olekaan susia kotimaassanne?" lisäsi hän miettivästi. — "Kyllä niitä on sielläkin." — "No kyllä sitten tiedätte, millainen rasitus niistä on", lisäsi hän. "Kas niin, Matti, lähdetäänpä nyt liikkeelle! Otetaan nyt lihakantamukset selkään ja lähdetään viemään niitä kotiin."
"Hyvästi nyt näkemiin! Huomenna iltapuolella kaiketi olemme täällä taas, ja siihen asti pitää teidän viipyä täällä. Luvatkaa se meille!" — "Kyllä, kyllä", myönsi Yrjänä, "kyllä teemme, niinkuin tahdotte."
Kun reippaat ruotsalaiset talonpojat olivat menneet pois, kuljeskeli Yrjänä ympäri metsiä katselemassa, oliko maa viljelykselle soveliasta. Hänen iltapäivällä palatessaan olivat Mattu ja Heikki järjestäneet yöpymispaikan, ja padassa kiehui rasvaista karhunlihaa. Heikki kertoi vähän matkan päässä nuotiopaikasta löytäneensä pienen lammen, jonka rannoilla oli elukoille hyvää laidunta. Yrjänä tahtoi, että heidän kaikkien oli seuraavana päivänä lähdettävä yhdessä katsastamaan, jäisivätkö he sille seudulle asumaan. Itsellään hänellä ei ollut paikkakuntaa vastaan mitään muistuttamista, mutta hän ei tahtonut samana päivänä tehdä päätöstä.
Kun seuraava päivä oli ehtinyt iltaan, olivat suomalaiset päättäneet asettua tänne asumaan. He lepäsivät nuotionsa ympärillä miettien, miten toteuttaisivat tuumansa, kun eilispäiväiset ystävät saapuivat heidän luokseen. Näiden mukana oli roteva nuori naishenkilö, joka oli otettu mukaan avuksi lihoja kantamaan. Mattu oli kovin hyvillään, kun sai jutella toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja ystävyys vahvistettiin, kun talonpojan nainen lahjoitti hänelle useita leipiä.
Yrjänä ilmoitti nyt Matille ja tämän kumppaneille heidän, suomalaisten, yhteisen päätöksen asettua asumaan melkein niille paikoille, missä he nyt olivat. He olivat tutkineet maita ja tahtoivat noudattaa neuvoa, jonka toiset olivat edellisenä päivänä antaneet. Tämä tieto ilahdutti suuresti kumpaakin ruotsalaista. He sanoivat mielellään yksissä tuumin Yrjänän ja Heikin kanssa rupeavansa hävittämään vahinkoeläimiä, varsinkin karhuja.