Pojat eivät erehtyneet arveluissaan lumipilvestä. Iltahämärissä he jo olivat tekemässä seipäistä ja havuista suojakatosta. "Tehdään tähän majaan päätyseinäkin", virkkoi Antti. "Minusta näyttää ihan samanlaiselta kuin silloin, kun olimme kotimaassa vuorenharjanteella isän ja äidin kanssa matkalla rantamaalle. Saatpa nähdä, ettei lumituisku tänä yönä lopu. Kas niin", sanoi hän hetkisen kuluttua, "nyt potkimme lumen pois tuolta suojuksesta, panemme havut maahan ja levitämme sudennahat niiden päälle; sitten satakoon lunta kuinka paljon hyvänsä."
Näin tehtyään pojat heittäytyivät vuoteelleen. Nuotio paloi kirkkaasti ja valaisi joka sopen tuossa pienessä havumajassa sekä poikien kasvot. Saattoi nähdä, että he olivat päivän mittaan ponnistelleet lujasti, sillä hiki ja nuotion noki olivat saaneet heidän naamansa viiruja täyteen. Antti purskahtikin makeaan nauruun katsoessaan Pekkaa. "Sinähän olet samanlainen viirunaama kuin susikin", sanoi hän. "Nyt äidin pitäisi nähdä sinut." — "Kyllä kai, pitäisipä hänen nähdä sinutkin, sillä sinä olet ihan samannäköinen", vakuutti Pekka, lisäten vielä: "Äidin vuoksi siistimme nyt kasvomme", ja otti sitten kouransa täyteen lunta ja pesi sillä kasvonsa. Antti teki samoin.
Sitten ruvettiin levolle ja maattiin selvään päivään saakka. Pekka oli noussut, kun Antti kysyi: "Minkänäköinen päivä nyt on?" — "Lunta sataa niinkuin eilenkin, ja sitä on tullut yöllä kyynärän verran lisää. Jos tätä kestää kaiken päivää, emme pääse mihinkään." Nyt Antti nousi ylös. "Niin on, kuin sanoit", myönsi hän; "meidän täytyy jäädä tähän, kunnes lumentulo taukoaa; syödään nyt ja haetaan uusia pölkkyjä nuotioon."
Päivä kului hitaasti; pojat toivoivat parempaa säätä, mutta lunta satoi yhä vain runsaasti, ja sitä tuloa kesti kaksi päivää ja kaksi yötä lisäksi. "Kuule, Antti, tämä näyttää pahalta", tuumaili Pekka; "meillä on tuskin mitään syötävää; kaikki linnut ovat nyt nietosten sisässä; ei mikään liiku ennen kuin paha sää on ohi, — kenties sentään kiirunat", keskeytti hän itse oman puheensa. "Nyt täytyy mennä tunturin reunalle katsomaan, näkyisikö niiden jälkiä. Otapa, Antti, ansat, niin koetetaan."
Ylhäällä tunturin reunalla oli hanki vielä paksumpi; suksillakin vajosi lumeen polvia myöten, ja hyvin tukalaa oli pääsy eteenpäin. Nuorukaiset tarpoivat kuitenkin pajukkoon asti ja löysivät kaikeksi onneksi kiirunan jälkiä, jotka tuisku jo oli lakaissut puoleksi umpeen. He tekivät risuista pieniä, matalia aitoja ja asettivat ansoja niiden aukkoihin. Näytti kuitenkin siltä kuin ansat hautautuisivat kokonaan lumeen, ennen kuin kiirunat illalla lähtisivät iltasyönnilleen; toivottiin kuitenkin parasta, ja sitten painuttiin taas havumajaan.
"Eikö meillä ollut useampia ansoja?" kysyi Pekka; "minun mielestäni meillä olisi pitänyt olla niitä enemmän." — "Ei ole", vastasi Antti, "jollei sinulla ole kontissasi." Pekka tutki sitä; ansoja hän ei löytänyt, mutta otti sen sijaan esiin jotenkin pitkän nelikulmaisen puun, joka oli täynnä viivoja ja merkkejä. Tätä hän istuutui tarkastelemaan ja laskemaan. Hetken kuluttua hän sanoi: "Tiedätkö, Antti, mikä päivä huomenna on?" — "En, mistäpä minä sen tietäisin? En ole vielä oppinut noita harakanvarpaita." — "Niin, kahden päivän päästä on joulu. Olen toivonut, että sitä ennen löytäisimme jonkin suomalaisen uudispaikan; tuntuu oudolta olla joulunpyhät yksin." — "Kyllä kaiketikin", myönsi Anttikin ajatellen asiaa, "mutta meneehän tuo sentään. Minä en välitä kirkonkelloista, en kynttilöistä, enkä papista, kun vain saisin selon siitä, missä isä ja äiti ovat. Rupea nyt levolle; ehkäpä vielä ennätämme kahdessa päivässä Kuusivuorelle, jossa lähimmät suomalaiset asuvat; onhan täälläkin hyvä olla; nuku nyt!"
Kun pojat seuraavana päivänä tulivat takaisin nuotiolleen, heillä oli mukana muutamia ansoistaan saatuja kiirunoita. Siinä heillä oli jouluruokaa, sillä hanki oli niin pehmeä ja syvä, etteivät he katsoneet maksavan vaivaa jatkaa matkaa, ennen kuin pyry oli lakannut ja viima painanut lumen pinnan kovemmaksi. He tyytyivät siihen, mitä heillä oli, ja vaikka he olivat niin nuoria, heissä oli kummassakin toki sen verran miestä, etteivät he ruvenneet ruikuttamaan asiaa, jota ei voinut muuttaa.
Viimein koitti päivä, jolloin aurinko taas rupesi paistamaan, lumimyrsky asettui ja pakkanen kiristyi. Poikien pitkä vankeus oli päättynyt; he saattoivat taas lähteä hiihtämään iloisin mielin, kun "eväät" olivat hyvässä kunnossa; metsot, jotka lumituiskun aikana olivat olleet nälissään, kyhjöttäneet nietosten sisässä, istuivat nyt honkien latvoissa syöden sitä uutterammin paastopäivän jälkeen.
18. KUUSIVUOREN SUOMALAIS-UKKO.
Lähdettyään liikkeelle taas metsänkävijät osuivat kolmantena päivänä kelkan ladulle. "Hei vain!" huudahti Pekka; "näitä jälkiä me seuraamme; nyt emme ole kaukana ihmisistä. Täällä on ollut metsässä joku hakemassa sammalia elukoille. Potki lujasti Antti! Hei, Rakki! Nyt, poikaseni, pääset syvässä lumessa rämpimästä."