Sitten he seurasivat kelkan latua kahta vertaa joutuisammin kuin ennen. Vähän matkaa olivat he vasta hiihtäneet, kun he jo saavuttivat kelkan vetäjän. Kuullessaan suksien sihinän hangessa hän seisahtui ja häneltä pääsi säikähdyksen parahdus. Kelkkaa veti näet aivan nuori nainen. "Älä pelkää", rauhoitti Pekka, "emme tee sinulle mitään pahaa". Pekan puhe selvästi rauhoitti tyttöä. Hän kysyi, keitä he olivat ja mihin he olivat menossa. Kun pojat olivat muutamalla sanalla tyydyttäneet kysyjän uteliaisuuden, tämä sanoi, että he olivat lähellä Kuusivuorta ja että hän itse oli sieltä. Hän käski heidän hiihtää kelkan latua myöten niin he pian pääsisivät perille. Pojat ehdottivat, että mentäisiin yhtä matkaa. He tahtoivat laskea konttinsa kelkkaan ja sitten vetää sen taloon.
Kun näin oli tehty, lähdettiin taas liikkeelle. Matkalla tyttö kertoi, että hän oli tällä kertaa vain kahden nuoremman siskonsa kanssa kotona Kuusivuoren asukkaista. Isä ja äiti ja pari nuorta naapuria olivat menneet kylälle joulua viettämään ja kirkossa käydäkseen. Lumituisku oli estänyt heitä pääsemästä kotiin. Karjanrehu oli loppunut, hänen oli täytynyt tuoda elukoille sammalia, ja sitten tyttö iloisesti nauraen lisäsi: "Sillä matkalla sattui onnellinen tapaus. Olipa hauskaa, että te yhdytitte minut. Eipä näe usein vierasta väkeä täällä Kuusivuorella, joksi ruotsalaiset sanovat meidän taloamme."
Saavuttuaan tytön kotiin ja oltuaan siellä jonkin aikaa pojat kyselivät vanhempiaan ja kertoivat tarkemmin itsestään ja matkansa tarkoituksesta. Tyttö ei tiennyt mitään vanhemmista Kailasista. Hän oli kyllä kuullut, että suomalaisia oli sinä vuonna saapunut meren poikki, mutta ne eivät olleet tulleet Kuusivuorelle, vaan menneet etelämmäksi. Hän itse ei ollut kylläkään käynyt missään muualla. Parasta oli poikien jäädä siksi kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Hän ei tiennyt aikaa milloin he palaisivat, mutta kun kerran nuoret miehet suoriutuvat metsässä, niin tottakai vanhatkin.
Kun nuorukaiset olivat päättäneet odottaa talon isäntäväen kotiin palaamista, heidän nuori emäntänsä lämmitti saunan ja käski heidät kylpemään. Kylvyn jälkeen pojat tunsivat itsensä virkistyneiksi viime päivien rasituksista.
Pari päivää he olivat oleskelleet vieraanvaraisen tytön mökissä, kun tämän vanhemmat ja heidän seurassaan oleva poika ja nuori miniä tulivat kotiin. He saivat heti kuulla poikien asian ja entiset seikkailut. Näiden omaisista he eivät tienneet mitään. Siitä he olivat varmoja, etteivät vanhemmat olleet näillä tienoin kulkeneet metsien halki, ja koska he eivät olleet näyttäytyneet Malmivuoren tienoilla eivätkä myöskään pohjoisempana Klar-joen laaksossa, he varmaan olivat asettuneet asumaan idemmäksi, jonnekin Taalain maakunnan metsäseuduille. Sieltä poikien oli haettava vanhempiaan, mutta sitä ennen tahtoi talonväki poikia jäämään heidän luokseen joksikin aikaa. Lunta oli nyt niin syvät hanget, että oli aika ryhtyä hirvenhiihtoon, ja siinä toimessa toivottiin pojilta apua. Kun olisi koirakin apuna, ei olisi vaikea neljän miehen kaataa niitä melkoista määrää. Tuoreita hirven jälkiä oli näkynyt matkalla; sen vuoksi he tahtoivat ryhtyä ajoon mitä pikemmin, sitä parempi.
Pojat suostuivat ehdotuksiin, ja jo seuraavana päivänä olivat kaikki neljä miestä hirvien jäljillä. Kuinka monta hirviä oli ollut, siitä he eivät voineet saada selkoa, koska hirvet astuvat tavallisesti peräkkäin toistensa jälkiä myöten. Aluksi ei ruvettu liikoja rehkimään, vaan hiihdettiin aivan hitaasti, kunnes tultiin paikalle, missä hirvet olivat hajaantuneet ruokaa etsimään. Pian huomattiin että tässä oli kokonainen parvi ajettavana. Päätettiin hankkia varma selko siitä, mihin hirvet olivat seisahtuneet, ja ajo lykättiin seuraavaan päivään, jolloin ne aiottiin kiertää, että koira sitten saisi ajaa ne liikkeelle. Tämä metsästystapa oli suomalaisten kesken aivan yleinen, jonka vuoksi ei sen enempää puhuttu. Ikänsä nojalla oli vanha Kuusivuoren ukko itseoikeutettu johtaja. Hirvet saatiin kierretyiksi illalla. Lähelle kierrosta asetuttiin yöksi nuotiolle tavalliseen tapaan.
Kun aamulla oli saatu varmuus, että hirvet vielä olivat kierroksen sisäpuolella, sijoitettiin ampujat sillä tavoin, että Kuusivuoren suomalaiset asettuivat sille paikalle, missä hirvien jäljet menivät kierroksen sisään, nuorukaiset taas toiselle puolelle heitä vastapäätä. Koira, joka päästettiin irti, tiesi hyvin, mitä siltä vaadittiin ja se juoksi iloisesti hyppien lumisen salon sisään. Pian jo kuului sen karkeaääninen haukunta kumahtelevan metsässä. Nuorukaiset huomasivat kohta, että ajo eteni kauemmaksi. He seisoivat hetkisen hiljaa kuunnellen, lähtisivätkö hirvet kenties tekemään mutkaa. Mutta kun koiran haukku siirtyi yhä loitommaksi, he lähtivät rientämään jäljestä. Kului hyvän aikaa, ennen kuin he löyhässä lumessa olivat ehtineet ajettujen hirvien jäljille. Siellä he tapasivat myöskin suomalaisten suksien ladut.
Hirvenajo oli täydessä vauhdissa, joten pojat painoivat perässä, minkä pääsivät. Tuntikauden hiihdettyään he saapuivat pienehkölle suolle, missä oli neljä miestä väittelemässä. Heidän ympärillään oli kaadettuja hirviä joka taholla. Molemmat Kuusivuoren miehet ja kaksi kyläkunnasta kotoisin olevaa ruotsalaista oli kovassa kiistassa juuri nuorukaisten saapuessa paikalle. Ruotsalaiset olivat olleet etsimässä hirviä, kun he kuulivat koiran haukunnan ja menivät sitä kohti, sillä he aavistivat suomalaisten olevan metsästämässä. Suomalaiset sitä vastoin olivat koirineen ajaneet nopeasti hirviä takaa, ja kun nämä hienolla vainullaan olivat huomanneet ruotsalaiset, ne olivat poikenneet syrjään juoksusuunnastaan ja joutuneet pienelle suolle, johon tuisku oli kasannut niin syvät nietokset, etteivät ne, peräti uupuneina, jaksaneet kahlata hangessa, vaan suomalaiset olivat ne siinä saavuttaneet ja tappaneet keihäillä ja kirveillä.
Samassa ruotsalaiset olivat saapuneet paikalle ja vaativat nyt osaa saaliista. Elukat olivat muka heidän; ne olivat syntyneet ja kasvaneet ruotsalaisten metsissä; suomalaisilla ei ollut niihin mitään oikeutta. Jolleivät siis suomalaiset antaisi heille sitä osaa saaliista, mitä ruotsalaiset vaativat, he kyllä osaisivat ajaa suomalaiset pois tai tappaa heidät. Kun rotevat nuoret miehet tulivat paikalle, menivät ruotsalaiset äänettömiksi ja suomalaiset saivat sananvuoron. He olivat etsineet ja löytäneet hirvien jäljet, ajaneet niitä ja tappaneet ne; koko asia ei rahtuakaan liikuttanut ruotsalaisia talonpoikia. Suomalaisilla oli esivallalta lupa asua ja viljellä maata metsäseudulla, ja jos nyt ruotsalaiset tahtoivat "tappaa heidät", niin sopihan koettaa; mutta jos he olisivat siivosti ja auttaisivat suomalaisia hirvien nylkemisessä, niin nämä antaisivat heille kummallekin kantamuksen lihaa. Jolleivät he niin tekisi, suomalaiset kyllä tietäisivät vapauttaa itsensä sellaisista metsämiehistä, jotka sekaantuivat heidän metsästykseensä. "Sanokaa nyt, kumman tahdotte, älkääkä luulkokaan, että päästämme teidät painumaan pensaisiin, mistä sitten ammutte meitä. Jos suostutte siihen, mitä olen sanonut", — virkkoi Kuusivuoren ukko — "niin pankaa pois pyssynne, me teemme samalla tavoin, ja olkoon sitten rauha meidän välillämme."
Hyvän aikaa mietittyään ruotsalaiset vihdoin suostuivat ehdotukseen, pistivät pyssynsä lumihankeen ja tulivat suomalaisten luo. Nämä tekivät samalla tavalla, ja sitten sovittiin, että kunkin oli nyljettävä yksi hirvi. Nuorukaiset hämmästyivät huomatessaan, että siinä oli kaadettuna kahdeksan hirveä. Heidän mielestään oli ajattelemattomasti tehty, kun oli kaadettu niin monta, paljon useampia kuin suomalaiset tarvitsivatkaan, He eivät lausuneet julki ajatustaan, mutta tämmöinen joukkoteurastus oli heistä inhottavaa. Tämä seikka juuri olikin yhtenä syynä ruotsalaisten vihaan suomalaisia vastaan.