Kun sitten uudelleen tultiin metsästyspaikalle, kävi suomalaisukon aavistus toteen. Ruotsalaiset olivat tosiaankin vieneet pois jäljellä olevan osan hirvenlihoista ja vieläpä osan lumeen kätketyistäkin. Nuoremmat suomalaiset vaativat, että lähdettäisiin ajamaan varkaita takaa ja ottamaan oma pois; mutta isävanhus arveli parhaaksi, että tyydyttäisiin siihen, mitä oli saatu; kyllä metsässä hirviä oli, eikä kyläkunnan väestön kanssa kovin usein jouduttu riitaan.
Pari päivää levättyään aikoivat kiertomatkalla olevat nuorukaiset lähteä tiedustelujaan jatkamaan, mutta heitä pyydettiin vielä viipymään jonkin aikaa. Poika, nuori Pietari, aikoi nuoren vaimonsa kanssa lähteä käymään tämän kotitalossa muutaman penikulman päässä kaakossa päin Nain-järven rannalla; kenties he saisivat siellä kuulla jotakin tai löytäisivät etsittävänsä. Kun nyt oli tulossa talven ankarin aika ja pahimmat lumipyryt, oli poikienkin mielestä edullisinta suostua esitykseen. He voisivat kotitarpeiksi metsästellä lähitienoilla, eikä heidän siis tarvinnut elää talonväen kustannuksella.
19. PEURATUNTURI.
Kun ilmat vakaantuivat ja tuli hyvä suksikeli pojat lähtivät liikkeelle ystäviensä seurassa hyvin varustettuina lähinnä seuraavan ajan varalta. Heillä oli mukanaan kimppu näädännahkoja, jotka he olivat saaneet Kuusivuorella ollessaan ja jotka he aikoivat myydä soveliaan tilaisuuden sattuessa. Olisihan siitä vähän kuin tulijaista vanhemmille, jahka nämä tavattaisiin. Nopean, rattoisan hiihtomatkan tehtyään he saapuivat Nainiin, missä heidät ottivat ystävällisesti vastaan nuoren Pietarin appivanhemmat, jotka olivat sen ajan oloihin nähden hyvin toimeentuleva suomalainen perhe. He kuuntelivat tarkkaan nuorten kertomusta sukulaisistaan. Tarkempia tietoja ei heillä näistä ollut kuin että tiesivät jonkin suomalaisjoukon asettuneen pari penikulmaa Läntisen Daal-joen luoteispuolelle. Mahdollisesti olisi Yrjänä Kailanen seuralaisineen näiden joukossa. He neuvoivat sen vuoksi nuorukaisia käymään näiden suomalaisten luona.
Pari päivää myöhemmin nuorukaiset olivat ehtineet niin kauas, että he erään korkean vuoren huipulta saattoivat erottaa sen laakson, josta Läntinen Daal-joki virtaa vuorien välissä. Iloisin ja toivehikkain mielin he jatkoivat matkaa laaksoon päin, josta he kahden suon välillä löysivät virran rantaan vievän tien. He seurasivat tätä tietä ja pian jyrkässä mäessä tapasivat hevosen ja heinäkuorman. Kuorma oli kaatunut, sen alla lojui nuori taalalainen, näköjään hengetönnä. Kuorma oli iso ja raskas, mutta reippaiden, väkevien suomalaisten onnistui kuitenkin saada se nostetuksi pystyyn. Kun mies oli vapautunut kuorman painosta, nostettiin hänet ylös ja huomattiin, että hän vielä hengitti. Antti teki kaikessa kiireessä tulen. Heinistä tehtiin makuusija, ja Pekka alkoi varovasti hieroa tainnoksissa olevaa lumella. Kauan hän sai tehdä turhaa työtä; kuitenkin huomattiin, että mies hengitti vähän nopeammin, ja sitten nuotio korjattiin suuremmaksi. He alkoivat purkaa kuormaa laittaakseen miehelle vuoteen rekeen ja ajaakseen laaksoon, toivoen, että hevonen näyttäisi heille tien loukkautuneen kotiin.
Juuri kun tämä oli saatu tehdyksi, avasi mies silmänsä, kohottausi istualleen ja kakisteli suustaan muutamia hyytyneitä verimöykkyjä. Sitten hän vaipui takaisin vuoteelle ja makasi hievahtamatta. Antti ojensi hänelle lumipallon, ja kun hän tuntemattoman silmistä näki tämän sitä haluavan, hän asetti sen toisen suulle. Kun mies avasi suunsa, Antti pisti hänelle suuhun lumisipaleita, jotka loukkautunut halukkaasti nieli. Silloin Pekka pani pannun tulelle, sulatti lunta ja antoi miehelle vettä juoda tarpeekseen. Kun nuorukaiset olivat asettaneet hänet vuoteelle, hän kuiskasi heikosti kiitoksen ja osoitti jalkojaan. Kengät ja sukat riisuttiin heti jalasta ja nuorukaiset huomasivat, että jalat olivat paleltuneet. He ryhtyivät senvuoksi heti hieromaan niitä lumella, ja ilokseen he näkivät, että ne parin tunnin kuluttua tulivat entisen näköisiksi ja lämpöisiksi.
He kysyivät nyt mieheltä asettavatko he hänet rekeen ja vievät kotiin. Reippaasti ja iloisesti antoi mies myöntävän vastauksen kysymykseen. Hänet asetettiin varovasti heinistä tehdylle vuoteelle; sitten nuorukaiset riisuivat takkinsa ja peittivät hänet niillä; niiden päälle pantiin taas heiniä, jonka jälkeen kaikki köytettiin kiinni reessä olevilla nuorilla. Hevonen valjastettiin, ja lähdettiin hiljaa ajamaan rinnettä alas virran vartta kohti. Kohta pojat tapasivat vanhan talonpojan, joka kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut, koska he ajoivat hänen hevosellaan.
Kun vanhus oli kuullut tapaturmasta, hän sanoi jo aavistaneensa jotakin sellaista, kun hänen poikansa oli viipynyt niin kauan. Hän olikin jo sen vuoksi lähtenyt poikaansa vastaan. Nyt hän kiitteli nuorukaisia avusta, jonka he olivat antaneet hädänalaiselle, ja lausui heidät tervetulleiksi hänen kotiinsa, jonne pian saavuttiin.
Kun nuorukaiset seuraavana aamuna tahtoivat jatkaa matkaansa, oli sairas virkistynyt sen verran, että kykeni puhelemaan heidän kanssaan. Hän toivoi, että he pian taas tulisivat sille seudulle; hän olisi aina aulis heitä auttamaan, jos he omaistensa kanssa asettuisivat lähistölle asumaan.
Niistä suomalaistorpista, joista pojat Nainissa olivat kuulleet, annettiin heille tarkat tiedot. Nämäkin suomalaiset vastaanottivat matkamiehet ystävällisesti, mutta heidän omaisistaan he eivät tienneet mitään. Suomesta lähtiessään olivat nämä suomalaiset kulkeneet suurena joukkona, mutta osa heistä oli asettunut asumaan idemmäksi, toinen osa oli jatkanut kulkuaan etelämmäksi. Nyt oli kulunut pari vuotta siitä, kun he olivat tulleet tälle paikkakunnalle. Joku suomalaisista kertoi erämatkoillaan kaukana pohjoisessa kuulleensa paimentorvien toitotusta ja karjan ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nämä äänet kuuluivat suomalaismökiltä, ja hän otaksui varmaksi, että asukkaat olivat sinne tulleet viime vuonna. Poikien oli syytä jatkaa matkaansa sinnepäin, ja jos he tahtoivat, hän lähtisi heidän mukaansa. Kenties he sitten seuraisivat häntä vuorelle, jossa hän tiesi olevan karhuja ja jossa sitäpaitsi oli runsaasti kaikenlaista muuta riistaa.