Tämäpä ehdotus miellytti poikia; sellaiselle retkelle he lähtisivät mielellään. Heidän metsästyskumppaninsa oli heti valmis, ja parin päivän kuluttua he saapuivat mökkiin, jossa he luulivat asuvan suomalaisia. Mutta siellä asuikin kaksi ruotsalaista perhettä, jotka olivat sinne asettuneet. Nämä tiesivät kuitenkin, että useita suomalaisia asui kauempana koillisessa. Nuorukaiset lähtivät sen vuoksi sinne, mutta eivät sielläkään löytäneet mitään jälkiä omaisistaan.
Väsyneinä he palasivat sille paikkakunnalle, jonne olivat aikoneet asettua metsästämään. Tosin heidän onnistui saada muutamia näätiä ja paljon lintuja, mutta karhuja ei löytynyt. He seurasivat sen vuoksi metsästystoveriaan hänen kotiinsa ja lähtivät siitä edelleen ystävänsä, sairaan talollisen luo Läntisen Daal-joen varrelle. Perille tultuaan he tapasivat tämän jo terveenä ja liikekykyisenä. Hän vastaanotti heidät mitä ystävällisimmin; he olivat pelastaneet hänen henkensä, sanoi hän, ja nyt hän ei suinkaan laskisi heitä jatkamaan matkaa, ennenkuin he olivat kunnollisesti levänneet, ja samaan puheeseen yhtyivät perheen muutkin jäsenet. Osanottavaisesti kuunneltiin poikien elämän kohtaloita, mutta neuvoja ei heille osattu antaa. Sitä vastoin he tahtoivat kernaasti auttaa poikia, jos nämä perustaisivat uudispaikan heidän seudulleen. Mutta pojat eivät tahtoneet asettua mihinkään, ennen kuin olivat löytäneet etsittävänsä, ja nyt he aikoivat palata Suomeen, Korsholmaan, päästäkseen oikeille jäljille.
Vanha talonisäntä oli samaa mieltä kuin hekin. Se oli kyllä oikea keino, mutta tänä vuonna liian myöhäistä. Hän neuvoi heitä sen vuoksi hankkimaan matkavaroja joko työskentelemällä vuorikunnassa tai pyydystämällä turkiseläimiä kauempana pohjoisessa. Tunturien juurella oli majavia, tuntureilla peuroja tuhansittain. He voisivat varmaan lopputalven aikana uutterasti yrittämällä hankkia koko joukon majavan- ja peurannahkoja. Hänen poikansa Pietari oli nyt heidän avullaan pelastunut ja hengissä ja voisi nyt opastaa heidät sille seudulle, josta hän oli puhunut; ja sitten vanhus vielä neuvoskeli, miten he sinne löytäisivät.
Nuorukaiset aavistivat, että seutu mahtoi olla sama, josta vanha Pekkalainen oli puhunut. Heitä ei peloittanut lähteä Suomeen, sillä heillä oli vielä tallella kaksi Eerik-herran rahoista, mutta olivathan he jo ennen päättäneet koota varoja auttaaksensa vanhuksia. Ilman pitkiä arveluita he siis päättivät asettua metsästelemään mainitussa riistarikkaassa metsäseudussa.
Kun talon vanha isäntä kuuli heidän päätöksensä, hän lupasi, että hänen poikansa saisi, kuten oli puhuttu, lähteä heidän mukaansa. Jos he hänelle jättäisivät ne nahat, mitkä heillä nyt oli, niin hän ottaisi ne mukaansa Kopparbergiin ja vaihtaisi niillä heille sellaisia tarpeita, joita he tarvitsivat. Itsellään hänellä oli valmiiksi muokattuja turkiksia, jotka hän nyt aikoi myydä, sitä paitsi hän aikoi hankkia vähän rautatavaroita kaupatakseen. Korkeintaan parin viikon kuluttua hän palaisi takaisin; sillä välin heidän piti varustaa itselleen vaatteita. Siinä toimessa oli hänen Pietarinsa varsin taitava, "ja tuossa on teille aineksia", virkkoi hän ottaen esille muokatun hirvennahan.
Ukko lähti pian sen jälkeen Kopparbergiin ja Pietari ryhtyi nyt vaatteiden tekoon. Pekka, joka osasi puusepän työtä, sai ruveta kelkkaa tekemään ja Antin piti auttaa nahkahousujen neulomisessa. Puoli päivää rehkittyään hän kuitenkin selitti, etteivät hänen sepänkouransa siihen työhön soveltuneet. Jos hänen vielä pitäisi neuloa niin hän itse tekisi itselleen neulan ja hankkisi lujempaa ompelurihmaa, sillä tämä ei kelvannut mihinkään, — ja sitten Antti meni tiehensä kumppanien iloisesti nauraessa. Hän oli poissa näkyvistä iltaan asti, mutta silloin hän tuli takaisin hikisenä ja nokisena tuoden mukanaan sekä heidän omat että talonväen kirveet hyvin korjattuina. Tästä työstä hän sai kauniit kiitokset. Seuraavana päivänä hän teki atraimen ja tuulastuskouran. Hänelle tarjottiin nyt lankaa verkon kutomiseen, joka olisi mukavampi pyydys kuin hänen rautaiset kalastusneuvonsa, mutta hän syytti kouriansa siihenkin työhön sopimattomiksi, ja hänen annettiin sitten olla pajassa omissa oloissaan.
Kun vanha isäntä palasi matkaltaan, olivat nuorukaisten uudet vaatteet valmiit ja vanhat korjatut. Nyt hän arveli ajan soveliaaksi heidän lähteä matkaan. Nähdessään Pekan tekemän kelkan, hän ihmetteli. Se oli niin hyvin tehty, että hän tuskin uskoi silmiään. Hän piti Pekkaa onnenpoikana, sillä puusepäntyöllään tämä elättäisi henkensä mihin ikinä hän joutuisikin. Ja hän otti esille sahanterän ja pari höylänterää ja käski Pekan ottaa ne mukaansa siltä varalta, että ne päättäisivät raivata uudispaikan. Ukko teki nyt selkoa matkastaan. Nahoista hän ei ollut saanut niiden täyden arvon mukaista hintaa; hän neuvoi poikia vast'edes muokkaamaan, oikaisemaan ja kuivaamaan nahat paremmin. Mutta vaikka nämä eivät olleetkaan parhaassa kunnossa, hän oli kumminkin niistä saanut sen verran kuin he tarvitsivat matkaansa varten. Sitten he saivat ruutia, lyijyä, jauhoja ja suoloja, naskaleita, lankaa ja neuloja, ja siihen he voivat tyytyä.
Tavarat sälytettiin kelkkaan, ja Antti kutsuttiin pajasta. Hän toi mukanaan tavaramytyn, jonka sisällöstä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta hänellä oli toinenkin, ja siitä hän otti esiin ja lahjoitti miehille kullekin kelpo puukon. Tupet oli tehty pukinsarvesta, siis melkeinpä kulumattomat ja vahingoittumattomat. Se oli oikein perisuomalainen keksintö, jonka älykkyyden jokainen tunnusti. Sitten oltiin valmiit vastaanottamaan ukon viimeisiä neuvoja. "Kulkekaa virran vartta sinne asti kuin olen sanonut", virkkoi hän pojalleen, "älkääkä Liman asukkaiden kanssa ruvetko mihinkään tekemisiin! Heidän ei tarvitse tietää, menettekö te itään vai länteen päin, Herran haltuun! Tule pian kotiin taas, Pietari!"
Muutaman päivän kuluttua tapaamme nuo kolme matkatoveria tärkeässä keskustelussa. He olivat seisahtuneet virran varrelle neuvottelemaan. "Niin, tällä paikalla meidän täytyy kääntyä länteen päin. Tuolla näette kaksi tunturia vastakkain, ja tämän laakson halki katsoessa näkee sen tunturin huipun, mihin teidän on asetuttava metsästämään. Siis eteenpäin!" sanoi nuori talonpoika, tarttuen kelkan jukkoon. "Lykkää sinä, Pekka!" lisäsi hän, "Antti ja minä vedämme. Onpa tässä vielä potkimista, ennenkuin ylös päästään. Tarttukaa kiinni nyt!" — "Hyvin sujuu, pojat", virkkoi Pekka, "katsokaa, kuinka hanki kannattaa Rakin juosta; se pääsee nyt helposti metsässä eteenpäin. Mainio juttu, että tulimme kovalle hangelle! Kas niin, Rakkiseni, vainua nyt meille karhu! Nyt ei sinun tarvitse enää lumessa rämpiä. Hei, pojat, eteenpäin. Mieleni tekee päästä tuonne tunturille katselemaan ympärilleni. On niin synkkää kulkea tässä ahtaassa laaksossa, jossa olemme taivaltaneet niin monta päivää."
Mutta Pekan ei ollut suotu sinä päivänä katsella ympärilleen, sillä ennen kuin he ehtivät kiivetä ensimmäiselle tunturille, tuli jo hämärä, ja täytyi seisahtua laittamaan yöpymispaikka tavalliseen tapaan. Antti ja Pekka kaatoivat paksun hongan ja raahasivat toisen pölkyn nuotioksi. Tottuneesti ja ihmeen reippaasti he sitä liikuttivat ja asettelivat, niin että Pietari sanoi, että he hänen mielestään olivat tavattoman väkeviä miehiä. "Kyllä kai ajan pitkään käymme väkeviksi", sanoi Pekka. — "No, jos sinä voimistut yhtä väkeväksi kuin olet pitkä, niin ei sinulle moni piisaa voimissa." — "On maar se voimakas", selitti Antti; "kun on noin hoikka, niin en tiedäkään, missä voimat ovat tuossa ruumiissa; mutta nyt pata tulelle!" lisäsi hän, "minä olen nälissäni kuin susi. Olipa tyhjä laakso, jonka halki tänään kuljimme! Meillä ei ole lihapalaa pataan panna; mutta jahka tästä päästään huomispäivän iltaan! Olisipa ihme, jollei meillä silloin olisi muuta kuin pelkkää puuroa." Näin juteltiin edelleen työtä tehdessä.