Heti päivän tultua sai Pekka tyydyttää mielihalunsa, katsella ympäristöä. Oli tultu aukealle tunturin laelle, josta nuorten miesten hämmästyneiden silmien eteen levisi komea näköala. Tunturi kohosi toisensa takana lähellä ja kaukana, laaksoja ja kallioita, jäätyneitä järviä ja loppumattomia metsiä, mihin päin vain katseli! Oli päästy matkan päähän, ja aavistus sanoi, että täällä olisi hyvä olla. Lähimmällä naapuritunturilla näkyi kuin pieniä hyttysen kokoisia pilkkuja. Ne liikkuivat, vetäytyivät yhteen parviksi, sitten parvet taas hajaantuivat, ja taas ilmestyi uusia pilkkuja. Kaikki seisoivat ääneti ihmeissään, sitten Pekka huudahti: "Peuroja!"
Oliko mahdollista, että nuo sadat tummat pilkut olivat peuroja? Arveltiin, että niitä oli liian paljon. Täytyi mennä lähemmäksi saamaan siitä varmuutta. Huimaavaa vauhtia kiidettiin eteenpäin kepeillä suksilla kimaltelevaa hangen pintaa ja ylös lähimmän tunturin kuvetta. Ja katso! He eivät enää voineet epäillä, sillä mihin he vain katsoivat, näkyi tuoreita peurain jälkiä, ja päästessään tunturin harjalle he saattoivat helposti nähdä, että lähimmän tunturin kupeella kuljeskeli suuri peuralauma.
Suomalaiset olivat heti metsästyshimon vallassa. He tahtoivat heti päästä peurojen kimppuun, mutta heidän toverinsa ei sitä tuumaa hyväksynyt. Hän väitti, että ennenkuin he pääsisivät perille sille tunturille, johon hänen isänsä oli kehoittanut heitä asettumaan, kuluisi päivä loppuun. Hän oli luvannut seurata heitä sinne asti, ja sen hän tahtoi tehdäkin. Isälleen hän oli luvannut tulla pian takaisin, ja siksi hän nyt tahtoi jatkaa matkaa pysähtymättä, lisäten, että he luultavasti sielläkin tapaisivat peuroja. "Muutoin", lisäsi hän, "teillä on vielä koko kevättalvi edessänne. Kyllä siitä metsästyksestä ehditte vielä saada kylliksenne."
Pietari luuli sanoneensa enemmänkin kuin mitä tarvittiin hillitsemään suomalaisia sinä päivänä metsästämästä, mutta hänpä tunsi heitä liian vähän. Itsepäisyys on suomalaisen luonteenominaisuuksia. He kyllä myönsivät, että Pietarilla oli syytä niin sanoa, mutta he eivät tahtoneet kokonaan jättää metsästystä. "Mene sinä, Pekka", virkkoi Antti; "Pietari ja minä kyllä vedämme kelkkaa; kyllä sinä meidät tavoitat, ennen kuin meillä on nuotio valmiina illalla. Mene nyt vain, sanon minä", virkkoi hän uudestaan huomatessaan, että Pekka vielä arveli. "Ei sinun tarvitse meitä auttaa". — "No, kyllä me toimeen tulemme", vakuutti Pietarikin. — "Rakki", sanoi Pekka, "jää nyt Antin luo. Hyvästi nyt." Ja niin hän lähti viilettämään mäkeä alaspäin ja katosi pian metsään.
"Meidän täytyy kiertää pienemmän tunturin ympäri", virkkoi Antti. "Pohjoisen puolella kajastaa valoa; arvelen, että siellä päin tulemme tasaiselle maalle; annetaan mennä!"
Antti oli kumppaninsa keralla saapunut määrätylle tunturille ja saanut siellä nuotion valmiiksi; pata oli jo tulella kiehua pihisemässä. He olivat laskeutuneet havuvuoteelle ja tuumiskelivat, mihin Pekka oli joutunut. "Ehkä teimme väärin, kun annoimme hänen mennä yksin", tuumi Pietari. "Kenties hänelle on sattunut jokin onnettomuus." — "Ohoo, en minä sitä luule", vastasi Antti, "Pekka kyllä selviää vastuksista." — "Niin, kunhan vain ei hänelle kävisi samalla lailla kuin isän kumppanille silloin kun hän oli täällä viime kerran." — "No miten hänen kävi?" — "Sillä kertaa näet lumi oli löyhää. He saivat näkyviinsä peuralauman, joka tuli etelästä päin ja kulki pohjoista kohti. Silloin metsämiehet sopivat niin, että he kiipeävät tunturille, kaivautuvat lumeen ja siellä odottavat peurojen tuloa.
"Vuoren rinne oli jyrkkä ja lumi löyhää, niin että he pian hikeentyivät, ennen kuin pääsivät tunturille ja lumen sisään peittäytymään, ja sitten kului hyvän aikaa ennen kuin peuralauma tuli ampumamatkan päähän. Kun sitten isä ja setä ampuivat, ei Pietari Erkki ampunutkaan eikä tullut toisten ampumia otuksia katsomaankaan. Heidän täytyi lähteä katsomaan, mikä häntä vaivasi, ja tullessaan hänen luokseen he näkivät hänen makaavan. He kokivat silloin häntä herättää, mutta eivät onnistuneet. Hän oli ihan kuin kuollut, ja kuollut hän tosiaan olikin, vaikka ruumis oli vielä lämmin ja pehmeä. Niin se tapahtui, eikä ole meiltä sen koommin kukaan käynyt täällä tuntureilla."
Juuri kun Pietari oli lopettanut kertomuksensa, nousi Rakki pystyyn ja juoksi tiehensä. "No nyt Pekka on täällä tuossa paikassa", sanoi Antti, ja heti samassa Pekka tulikin raahaten suurta sutta, jonka hän huolimattomasti viskasi lumihangelle sanoen: "En päässytkään peuroja lähestymään ampumamatkalle, vaikka kaiken päivää yrittelin. Lopulta olin jo melkoisen lähellä, mutta silloin tämä peijakas hiipi luo ja säikytti peurat pois. Hengellään se kuitenkin sai sovittaa tyhmyytensä, kun sekautui minun metsästykseeni." — "Vai ei saadakaan peuranpaistia tänä iltana", tuumi Antti. "No, lohduta mielesi, Pekka! Istuudu, minulla on kaksi metsoa padassa. Tänne pojat nyt! Tulkaa! Täällä ei ole köyhyydestä tietoakaan!"
Erotessaan heistä seuraavana aamuna Pietari otti heiltä lupauksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuansa, he tulisivat hänen kotiinsa, ja jos tulisi ikävä yksin, he olisivat tervetulleet viettämään jonkin aikaa hänen luonansa. Tietenkin suomalaispojat tunsivat liikuttuvansa Pietarin puheesta. He vakuuttivat, etteivät unohda, mitä hän jo oli tehnyt heidän hyväkseen. Sitten he erosivat, ja nuorukaiset jäivät taas kahden.
Ensi työkseen he päättivät kyhätä jonkinlaisen asumuksen lähiajaksi. Tähän tarkoitukseen he valitsivat vuoren jyrkästä seinästä ulkonevan kallionkielekkeen, joka muodosti lujan ja vedenpitävän katon. Kahdelle sivulle rakennettiin seinä, kolmas sivu jätettiin avoimeksi ja siihen tehtiin nuotion sija. Kun lumi oli lakaistu pois ja lattia, joka samalla oli makuusijana, peitetty havuilla, metsämiehillä oli omasta mielestään varsin mukava ja hauska pieni koti. Tavaroitansa he, suomalaisten tapaan, eivät säilyttäneet asuinhuoneessa eikä aitassa, vaan piilottivat ne onttoihin puihin ja kallionkoloihin, joista kukaan ei voinut niitä löytää heidän poissa ollessaan.