Kun he illalla neuvottelivat tuumistaan ja tulevaisuuden aikeistaan, lausui Pekka, ettei peuroja ollut helppo lähestyä; mutta kun he vain saisivat yhden ammutuksi, hän kyllä tietäisi keinon, miten saataisiin useampia. Antti arveli, että he voisivat ajaa peurat alas tuntureilta. Kun ne joutuisivat pehmeään lumihankeen, niitä kyllä voisi ajaa kuin hirviäkin. Saisipahan nähdä, kun niitä on ajanut, miten se kävisi päinsä. Aluksi täytyi koettaa saada ammutuksi muutamia lintuja, jottei jauhoja kuluisi liiaksi.
Ensimmäisen metsästysretkensä he kuitenkin tekivät korkealle tunturille katsellakseen ympäristöä ja etsiäkseen peuroja. Koko joukon he niitä näkivätkin. Lauma kulki syömässä syvässä laaksossa, jossa vielä oli vähän metsää. Nuorukaiset päättivät heti koettaa päästä ampumamatkalle. Antin oli jäätävä paikalleen, kunnes hän näkisi Pekan päässeen toiselle tunturille. Silloin hänen piti laakson alapäästä lähestyä peuroja ja ahdistaa niitä rinnettä ylöspäin. Jos se onnistuisi, saisi Antti ampua, se näytti heistä selvältä.
Kun Pekka näkyi määräpaikalla, lähti Antti liikkeelle ja oli pian ehtinyt lähelle peuroja. Silloin hän jätti sukset pois ja koetti ryömien lähestyä laumaa, joka hitaasti kulki laaksoa ylöspäin, kuitenkin siksi joutuisasti, että Antilla oli täysi työ seuratessa eikä hän niitä kuitenkaan saavuttanut. Hän alkoi jo kyllästyä ja yritti näyttäytyä saadakseen sillä tavoin peurat säikytetyksi syöksemään ylämäkeen; mutta silloin lauma hiljensi kulkuaan ja Antti pääsi lähemmäksi. Mutta samalla peurat jostakin syystä, mitä hän ei voinut käsittää, äkkiä hypähtivät, seisahtuivat silmänräpäykseksi ja porhalsivat heti sen jälkeen yhtenä rykelmänä suoraan häntä kohti. Ei viipynyt kauan, ennen kuin hänen pyssynsä paukahti. Lauman etunenässä juokseva peura kaatui hengetönnä lumihangelle. Nyt Antti nousi seisomaan ja päästi suuren huudon. Peurat kääntyivät äkkiä pakenemaan pitkin laaksoa ylöspäin ja syöksyivät nopeasti kuin tuuli eteenpäin. Antti huomasi nyt, että hänen luotinsa oli sattunut toiseenkin peuraan, joka turhaan ponnisteli seuratakseen laumaa. Hän panosti pyssynsä joutuisasti ja oli tuskin ehtinyt sen tehdä, kun näki koko lauman vielä kerran syöksyvän alas laaksoa alamäkeen. Ne hajaantuivat joka haaralle ja kokivat päästä pois ahtaasta laaksosta. Suurin osa kulki kuitenkin Antin ohitse, ja nyt hän ennätti valita yhden suurimmista ampuakseen sen. Kun se kaatui melkein hänen jalkojensa eteen häneltä pääsi ilohuuto ja vielä toinenkin, kun hän näki ensimmäisestä laukauksestaan haavoittuneen sarvipään, jota Rakki ahdisti, kaatuvan vähän ylempänä laaksossa. Kiireesti hän sai sukset jalkaan ja riensi paikalle. Mutta ennen kuin ehti perille, hän näki Pekan tappavan keihään pistolla tuon haavoittuneen otuksen. "Jumalan kiitos, Antti!" sanoi tämä; "minä näin koko tapauksen. Me saimme neljä peuraa. Alku on hyvä. Niinhän sinä olit ovela kuin jos olisit kaiken ikäsi ajanut ja hiipien vaaninut peuroja." — "Ammuitko sinäkin, Pekka, tuolla ylhäällä?" — "Ammuin; mennään nyt sinne ja raahataan se tänne, niin saadaan kaikki saaliit samaan paikkaan."
"Mitä sinä Pekka ajattelit, kun sanoit että meidän piti nylkeä peura?" kyseli Antti heidän istuessa lepäämässä raahattuaan kaikki peurat samaan paikkaan. — "Näetkös", virkkoi Pekka, "isä kertoi kerran vanhalle metsämiehelle, joka oli meidän matkassamme, että kaukana pohjoisessa metsästäjät tavallisesti piilottautuivat peurannahkaan, johon he olivat asettaneet pään ja sarvet, ja siten he pääsivät konttaamaan keskelle peuralaumaa, niin etteivät elukat heitä huomanneet. Ne luulivat heitä oikeiksi peuroiksi, kunnes niillä äkkiä oli nuoli sydämessä."
"Vai kertoi hän niin: ehkäpä se luonnistuisi meillekin", tuumi Antti; "koetetaankos?" — "No, jos niin tahdot; meidän täytyy sitten nylkeä nahka niin, että se avataan takapuolelta; nahka jää sitten eheäksi; pääkallon ja sarvet jätämme paikoilleen."
Muutaman päivän kuluttua nahat olivat valmiit ja pojat olivat kovin innokkaita koettamaan onnea. Ryömiminen oli kuitenkin hyvin vaivalloista, ja peurat kulkivat poispäin. He eivät päässeet ryömimään niin nopeasti kuin ne kulkivat. Toiset peurat eivät kammonneet noita väärennettyjä tovereitaan, mutta eivät liioin päästäneet heitä liian lähelle. He olivat olleet liikkeellä kaiken päivää ja rupesivat jo kyllästymään, kun iltapuolella muutamia peuroja juosta hölkötteli suuremman lauman jäljessä. Kun ne tulivat lähelle noita valepeuroja, ne seisahtuivat osoittaen selvästi levottomuutta. Mutta ne olivat tulleet jo liian lähelle ja kaksi niistä menetti henkensä huolimattomuutensa takia. Noustessaan pystyyn Antti sanoi Pekalle: "Peurat ovat viisaampia kuin minä luulinkaan; tämä ei vetele." — "Eipä näy vetelevän, minä arvelen niinkuin sinäkin, että ne vainuavat suomalaiset. Parempi on vaania niitä lumeen hautautuneena". — "Kenties", tuumaili Antti, "kuitenkin se on vaivalloista hommaa. Vilua täytyy kärsiä; ja sitten saa ehkä ampua yhden laukauksen, ja samassa ovat kaikki peurat tiessään."
"Tässäpä on oikein iso honka", huudahti Pekka, "sen me otamme." Ja sitten he alkoivat kumpikin omalta puoleltaan hakata puuta poikki. Pian tuo ikivanha puu kovasti ryskyen kaatui maahan. "Kas nyt", virkkoi Pekka, "me halkaisemme tästä kappaleen, siitä teemme kannen liha-astiaamme, ja sitten katkaisemme ja koverramme ontoksi rungon sitä mukaa kuin tarvitsemme tilaa." — "Se käy hyvin. Jahka nyt saamme tämän suuren möhkäleen ontoksi latvaan asti, niin siihen kyllä mahtuu lihavaroja meidän tarpeeksemme moneksi vuodeksi."
"Nyt riittää", sanoi Pekka pyyhkien hikeä kasvoiltaan. "Tähän kyllä mahtuu paljon lihaa. Tuodaan nyt lihat tänne ja otetaan suolapussi esille. Kyllä tästä hyvä tulee", sanoi hän, kun lihat oli pantu astiaan suolaan. "Nyt pannaan kansi päälle ja sidotaan se kiinni vitsaksilla, niin eivät ketut eikä sudet vie meiltä palaakaan. Kun lumi sulaa pois, peitämme koko hongan sammalilla; silloin voimme olla siitä varmat, ettei kukaan ruotsalainen keksi meidän säilytyspaikkaamme. Ehkäpä joku suomalainenkin menee ohi sitä huomaamatta. No nyt, Antti, olemme tänä keväänä tarpeeksi pyydystäneet peuroja. Nahoista ei saa paljon hintaa; meidän täytyy keksiä muuta ansiota."
"No mitä sitten?" — "En tiedä, mutta kuljeskellaan täällä vuoristossa, niin saamme nähdä; ja totta kai lumikin kohta vähenee ja elukat rupeavat liikkumaan. Kuten sanottu, pistäydytään pohjoisessa päin, niin saamme nähdä, minkä näköistä maailma siellä on. Emmehän liene mitään unohtaneet", kysäisi Pekka ja katseli tarkastellen varastopaikkaa. "Olemme kyllä", sanoi Antti, joka jo oli ulkopuolella, "unohdamme odottaa soveliaampaa ilmaa. Ei nyt maksa vaivaa lähteä liikkeelle: kuule, Pekka, saamme sadetta. Tulepas ulos, niin näet. Sumua jo nousee tuolla tuntureilla, ja tuolta kohoaa iso pilvi. Tuntuu suojaavan, ja koetapas: tuoltapäin tulee lämmin tuulen henki. Rakki, mene vain takaisin sisään! Kas niin, tuossa jo tipahti sadepisara! Ei tänäpäivanä ole ajattelemistakaan lähteä ulos. Puolen tunnin kuluttua sukset jo takertuvat lumeen, sitten ollaan kiinni kuin tervassa." — "No sitten meidän täytyy odottaa", vastasi Pekka, "mutta pitkälliseksi käy sisällä istuminen, kun on täysin levännyt ja varustautunut liikkumaan."
Sitten nousi sumu, joka verhosi koko tienoon. Alkoi sataa; sumu tiheni ja sade kävi yhä rankemmaksi. Isoina paakkuina putoili lunta lähimpien puiden oksilta; etemmäksi ei voinut nähdä mitään. Suojelevalta kallionkielekkeeltä tippui ja lorisi vettä. Tuon tuostakin tuli tuuliaispää, joka tuprautti sekaisin tuhan, noen ja tulikipinät ja lykkäsi savua varastoaittaan. Metsä huokui raskaasti ja ikivanhat puut notkistuivat tuulessa; oli niin ikävää kuin ikänä olla taisi.