Pekka nousi suksille ja lähti hiihtämään järven poikki suolle päin. Palatessaan hän virkkoi: "Tule mukaan nyt, huomenna saat muuta kuin peuranlihaa." Sitten he menivät virran suulle, jossa oli avovettä. Jään reunaa pitkin he hakkasivat pieniä reikiä, ja Pekka virkkoi: "No, Antti, ota nyt koukkusi esille. Tässä ovat minun koukkuni", ja sitten hän otti sammaltukosta esille muutamia sammakoita, jotka oli pyydystänyt suolta lähteen ympäristöltä.
"Ohoh!" sanoi Antti iloisesti, "tuotapa en tullut ajatelleeksi. Oletpa sinä kekseliäs, vaikka olisit voinut keksiä tuon asian ennemmin; mutta ehkä ei tässä järvessä olekaan haukia." — "On kyllä, minä näin kaksikin ensimmäisenä päivänä, kun olimme täällä. Auringonpaiste oli ne houkutellut esille. Saatpa nähdä, että täällä on niitä petoja kyllä enemmänkin; harvoin niitä puuttuu mistään järvestä."
Seuraavana aamuna Pekan aavistus kävi toteen. Koukkuihin oli tarttunut monta haukea ja madetta. Nyt oli syötävää useaksi päiväksi, ja hyvä onni kehoitti jatkamaan kalastusta.
Eräänä iltana alkoi sataa lunta. "Nyt mennään kotiin", sanoi Antti; "paha ilma on tulossa; tässä ei kelpaa olla taivasalla. Meidän on mentävä majaamme." — "No, olkoon menneeksi, mutta sitten sinä taas saat peuranlihaa!" — "Luulenpa, että se maistuu taas hyvältä, sitä paitsi arvelen, että ehkä tapaamme kotimatkalla muutaman linnun."
Ja paha sää tulikin; ensin pyryilma ja myrsky ja sitten lauhaa säätä, sadetta, sumua ja taas sadetta. Metsästystä ei ollut ajatteleminenkaan, sillä lumi oli pehmeätä ja puoleksi sulaa, niin ettei metsässä voinut liikkua millään tavalla; syötiin vain ja maattiin.
Eräänä aamuna pojat kuitenkin heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa, taivaan selkeänä sinertäessä; koski kohisi ja lintuset piipittivät — sir, sir! Sehän oli kevään ennustaja metsäseuduilla: peipponen! "Nyt ylös!" huudahti Pekka. "Kuulitko?" — "Kuulin kyllä; Jumalan kiitos, nyt tulee hauska elää! Minun täytyy lähteä jäälle pelastamaan koukut, ennen kuin virta syö jään pois. Tuletko mukaan?". — "En, minun tekee mieleni tunturille. Älä huoli minusta; ota Rakki mukaasi; tahdon mennä yksin." — "Vai niin, onko taas Mikkelin Niko-pappi mielessäsi? Hyvästi sitten. Missä tapaamme?" — "Täällä", sanoi Pekka ottaen sukset olalleen ja lähti nousemaan vuorelle.
"Pekalla oli mielessä jotakin, jota ei helposti ymmärrä", puheli Antti yksinään. "Parasta antaa hänen mennä. Hei, Rakki, lähdetäänpä liikkeelle nyt." Sitten hän antoi suksien luistaa alamäkeen sellaista vauhtia, että Rakilla oli täysi työ seurata perässä; pian hän oli korjannut sekä kalanpyydykset että saaliin, jonka jälkeen hän suuntasi kulkunsa korkealle metsäiselle mäelle kappaleen matkan päähän järvestä.
Saavuttuaan vuoren huipulle Pekka istahti silmäilemään ylt'ympäri leviävää avaruutta. Pian hänen päänsä vaipui, hän painoi kädet silmilleen ja kyynärpäät polviin nojaten istui kauan liikkumatta. Mitä hän ajatteli, sitä saattoi aavistaa ainoastaan se, joka itse on nuorena, voimakkaana ja vapaana yksin oleskellut suurenmoisella tunturiseudulla.
Pekan herätti mietteistä Rakin haukunta. Se kuului kajahtelevan tasaisesti, niin että hän päätti, että koira oli löytänyt jonkin eläimen kauempana metsäkunnaiden takaa. Hän sieppasi sukkelaan sukset allensa ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, mistä koiran haukunta kuului. Joutuaksensa pikemmin hän kiersi tiheän viidakon ja hiihti vuoren aukeaa harjannetta, kunnes tuli koiran kohdalle. Rakki oli saanut otuksen ahdistetuksi seisahtumaan metsän reunaan. Nyt hän kiiti suoraan kuin haukka rinnettä alas otusta kohti ja näki ison komean karhun loikkivan aukean paikan poikki metsään. Hän ampui heti, ja karhu kaatui kuolettavasti haavoittuneena hangelle. Muutama heikko mörähdys, muutama kuolinkamppailun nytkähdys, sitten karhu makasi hengetönnä. Kun Rakki kuuli Pekan ampuvan ja näki karhun kaatuvan, se päästi iloisen ulinan ja iski kerta toisensa perästä hampaansa kontion karvaiseen turkkiin. Pekkakin ilmaisi ilonsa äänekkäästi huutaen: "Antti, Antti, ohoi! Tänne päin! Ohoi!" Mutta Antilta ei kuulunut mitään vastausta, ja Pekka taukosi huutamasta. "Hän on kaukana jäljessä päin", arveli Pekka itsekseen, "eikä kuule huutoa suksien kahinalta. Kyllä hän tänne osaa, kun seuraa jälkiä. Parasta lienee, kun nyljen kontion niin kauan kuin se vielä on lämmin", jatkoi hän yksinpakinaansa, ja sitten hän ryhtyi karhua nylkemään. "Onpas tämä oiva otus. Missäs sait sen eteesi. Rakki? Mutta miksi ei Antti tule? Ohoi, Antti!" — Ei kuulunut mitään vastausta.
"Olisikohan karhu haavoittanut häntä?" Kun tämä ajatus johtui Pekan mieleen, hän aivan tyrmistyi. "Eihän toki, siinä tapauksessa Rakki ei olisi häntä jättänyt. Jokin muu on siihen syynä. Minun täytyy lähteä järven rantaan; siellä hän paremmin kuulee minun ääneni." Ja sitten hän viskasi lujasti kokoon käärityn karhun nahan hartioilleen ja painui järvelle päin. Perille tultuaan hän koetti vielä kerran keuhkojensa voimaa, ja nyt hän iloksensa kuuli Antin vastauksen, joka oli melkein kuin röhkimistä. Ilomielin Pekka huusi vielä uudestaan, mutta ei kuullut vastausta, jolloin hän hiihti heidän majaansa saarelle. Siellä häneltä pääsi ilohuuto, sillä siellä oli iso karhunpenikka, jota Rakkikin katseli ihmetellen. "Ymmärrätkös, Rakki, tätä?" Rakki ei siihen osannut vastata muuta kuin huiskuttaa pitkää häntäänsä. "Niin, Rakki, auringonpaisteella meillä on hyvä onni; viime auringonpaisteella me saimme saukot ja tänään kaksi karhua. Nyt mennään Anttia vastaan. Tule, Rakki! Tässä on hänen jälkensä, kyllä hänet helposti löydämme."