Ja sitten Pekka tunkeutui viidakon halki järven rantaan. Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun jo seisahtui. Tuollahan Antti jo oli hiljaa tulossa jäätä myöten; mutta hän oli melkoista leveämmän ja suuremman näköinen kuin ennen. "No, Rakki, niin totta kuin elän, niin siellähän se tulee ja tuo vielä yhden karhunpenikan lisäksi! Ohoi, Antti!" — "Täältä tullaan!" Ja sitten hän tuli. "Missä sinä, Pekka, olet ollut kaiken päivää?" — "Etkös ole kuullut minua?" — "Kuulin nyt äsken, mutta en sitä ennen." — "Sinulla, Antti, on näemmä kaksi karhua; kuinka se tapahtui?"
"No, näetkös, tällä tapaa. Kun olin nostanut kalanpyydyksemme, menin Rakki mukanani tuolle korkealle vuorelle, jonka näet tuolla, ja parast'aikaa kiivetessäni rinnettä hyökkäsi koira suuren kaatuneen kuusen alle ja alkoi hurjasti haukkua. Minä kyllä olin lähellä, mutta siellä oli tuulenkaatoja paikat täynnä, niin etten päässyt niin pian perille. Mutta juuri kun pääsin puun juurelle, syöksähti kolosta esiin suuri karhu. Ällistyin, en saanut pyssyä kuntoon, mutta syöksin keihään sen jälkeen. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, ja karhu katosi puiden väliin. Samalla tuli vielä toinen karhu ja koki päästä esiin, mutta mieleni ei enää tehnyt laskea karkuun useampia. Sen takia pistin keihään pedon läpi ja pitelin kiinni, kunnes tunsin, että siitä oli henki lähtemässä. Silloin otin kirveen, iskin kontiota päähän ja huusin sinua. Mutta arvelin, ettei maksanut vaivaa huutaa; sitten panin kirveen viereeni, tartuin karhuun kiinni ja raahasin sen ulos kolosta. Silloin taas hämmästyin, kun näin kolmannenkin karhun ryömivän esiin, ja iskinpä kirveellä pään halki siltäkin, niinkuin tässä näet. Nyt ihastuin ja huusin sinua vielä kerran ja huusin koiraakin, mutta se oli joutunut niin kauaksi, että kuulin sen haukunnan aivan heikosti ja sitten katoavan vuoren rinteen alapuolella. Silloin kannoin ensimmäisen karhun tänne."
"Tiedätkös, Antti, miten kolmannelle karhulle kävi?" — "En tiedä, mutta sen me huomenna pyydämme, jahka tulee päivä, sillä jäljet kyllä näkyvät; ja se onkin oikea karhu, tiedä se, ole siitä huoleti." — "Etkös kuullut, että minä ammuin?" — "En." — "No, tulehan katsomaan."
Nähdessään suuren kauniin karhunnahan Antti seisoi tuokion ääneti, mutta remahti sitten äänekkääseen nauruun. "Meillä on onni päivänpaisteella! Mutta miten sinä, Pekka, sait karhun?" Kun tämä oli kertonut hänelle seikkailunsa, Antti lisäsi: "Kuule, meidän asiamme ovat edistymään päin. Kokonainen hirvilauma on viime yönä ollut syömässä järven rannalla; ne me pyydystämme." — "Niinkö arvelet? Minun mielestäni meillä nyt on tarpeeksi lihaa; isosta karhusta tulee monta kantamusta." — "Taidat olla oikeassa; jätetään hirvet rauhaan, ne ovat joka tapauksessa meidän."
Auringonpaistetta riitti edelleenkin ja virran suulla sula suureni yhä. Sorsaparvi toisensa jälkeen laskeusi siihen ja hanhiparvi toisensa perästä kävi siinä lepäämässä yötä lakkaamatta kaakottaen. Metsämiehet jättivät linnut rauhaan ja käyttivät kauniit päivät pienen asuntonsa rakentamiseen. Hirsikerros kohosi toisensa jälkeen, ja Antti sanoi: "Siitä tulee liian korkea; minä arvelen, että sinä aiot asua täällä koko ikäsi!" — "Niin, kukapa tietää", vastasi Pekka miettiväisesti.
Muutaman päivän kuluttua rakennus oli valmis, par'aikaa veistettiin siihen lavitsoita. "Meidän on pidettävä kiirettä", arveli Pekka, "kohta virta luo jäänsä, ja silloin on käytettävä aika majavainpyyntiin. Siinä meidän rikkautemme! Majavainnahoilla hankimme varoja auttaaksemme omaisiamme. Saatpa nähdä, että majavista viimein tulee lehmiä ja lampaita." — "Ohoh, Pekka, kuinka sinä puhut oivallisesti! Se on tietty, että meidän on pidettävä kiirettä."
Hanget sulivat, jäät lähtivät virrasta, rastas lauleli kuusenoksilla, lehtipuut puhkesivat hiirenkorvalle, yöt kävivät lauhoiksi ja valoisiksi, sääsket tanssivat ilmassa: kevät oli tullut.
Majavat olivat jo muutamia päiviä sitten lähteneet ulos pesistään kaatamaan puita virran varsilta elatuksekseen ja rakennusaineikseen, ja jo oli muutamia majavannahkoja äsken rakennetun tuvan seinillä kuivumassa. Varhain ja myöhään pyyntimiehet olivat liikkeellä, ja salaperäisestä tavaramytystään Antti kaivoi Pekan suureksi kummastukseksi parit polkuraudat eli sakset, jotka hän oli valmistanut taalalaisen talonpojan luona ollessaan. Tässä nyt oli se salaisuus, jonka Pekanhuhdan Taneli oli hänelle neuvonut. Nyt ne oli pantava veteen, siihen paikkaan, mistä majavat liikkuivat pesiinsä ja niistä pois.
Ensi kokeet onnistuivat hyvin. Kolme majavaa saatiin perätysten. Mutta toiset tulivat nyt hyvin varovaisiksi. Nyt rautoja muutettiin pesän edestä toisen eteen ja tuon tuostakin onnistuttiin saamaan jokin otus metsämiesten suureksi iloksi. Sitten pyydykset pantiin majavain poluille metsiin, ja sieltäkin saatiin, samoin kuin pölkyistä tehdyillä loukuilla, hyvät saaliit. Nahkamytty kasvoi, samoin karttui hajupusseja, mutta työtä riitti yhä vain, sillä ovelat otukset oppivat pian välttämään väijytykset ja kulkivat uusia teitä. Mutta metsämiestenkin kokemus ja älykkyys lisäytyivät yhtärintaa, ja yhä uusia otuksia saatiin pyydyksistä.
Tuon tuostakin täytyi myös kalastaa ja kokea lintuansoja.