Pekka oli uuttera, mutta kun ilmat kävivät viileämmiksi ja metsästysaika lähestyi, hän jätti helmienpyytämisen sikseen siirtyäkseen ylämaihin tuntureille, missä peurat nyt alkoivat kokoutua laumoihin, jonka vuoksi hän palasi saareensa ja ryhtyi peuroja metsästämään sekä pyytämään majavia.
26. MYÖTÄVIRTAAN KOSKIA PITKIN.
Istuessaan kerran kotona Pekka kuuli kaukaisen huudon järven toiselta puolen. Mennessään ulos hän näki savun nousevan samalta paikalta, missä oli tavannut vanhan Pekkalaisen, ja kun hän näyttäytyi rannalla, tuli esille mies, joka viittoili, että Pekka tulisi hänen luoksensa.
Pian Pekka oli veneineen odottajan luona. Tämä oli yksi Pekkalaisen pojista, ja Kaarina oli hänen mukanaan. Pekka kummastui nähdessään tytön niin kaukana kotoa. "No, Kaarina, mikä nyt?" kysyi hän. "Kuinka on Antin laita, onko hänelle jotakin tapahtunut?" — "On kyllä", virkkoi tyttö, "hän lähetti minut tänne pyytämään sinua tulemaan meille nyt heti; hänellä on varmaan jotakin hyvin iloista kerrottavaa, sillä kuulin hänen sanovan Liisulle kerran tuodessaan metsästä kotiin kiviä kokonaisen kantamuksen: Ei nyt tarvitse Pekan enää kulkea metsiä. Sitten hän kysyi minulta tahtoisinko lähteä sinua kutsumaan, kun hän neuvoisi missä sinä olet; ja tiedäthän, että minä kyllä mielelläni lähdin!"
"On minullakin terveisiä sinulle isältä", sanoi nuori Pekkalainen. "Sinun pitäisi tulla hänen luoksensa, metsäseudun eteläosissa on rauhaton olo. Kulot ovat polttaneet suuret alat metsää Klar-joen länsipuolella, ja Dalbyn miehet arvelevat tulta suomalaisten sytyttämäksi. He ovat päättäneet lähteä yhdessä hävittämään kaikki suomalaiset virran ja maan rajan väliltä. Suomalaiset pelkäävät, että he panevat aikeensa toimeen nyt, kun vilja on kypsymässä. Isä toivoo, että sinä tulisit meille, että saisitte neuvotella. Mitä teet?"
Kuullessaan Paavon terveiset Pekka ymmärsi, ettei siinä ollut leikin sijaa, joten hän sanoi tulevansa. "No, minä menen sitten edeltäpäin kotiin, sillä arvaan, että sinun täytyy vähän varustautua sillä aikaa kuin Kaarina lepää. Ota sinä veneesi ja laske alas koskia; kyllä minä sen sitten taas kiskon sinulle ylös." — "Kiitos lupauksestasi! Tytön vuoksi minä teen niin. Tule veneeseen, Kaarina!"
"Voi, kuinka sinulla on täällä hyvät olot", puheli Kaarina, kun he olivat saapuneet hänen tupaansa. "Täällä minä tahtoisin olla sinun luonasi, niin minun ei tarvitsisi käydä paimenessa, lehdeksiä riipimässä, heiniä leikkaamassa ja monessa muussa toimessa, täällä sinulla on lihaa ja kalaa yltäkyllin. Pekka, anna minun jäädä tänne luoksesi." — "Ei nyt tällä kertaa; syö nyt ja lepää; meidän täytyy pian lähteä matkaan."
Antin lähettämää sanaa Pekka ei paljoa ajatellut. Pekkalaisen sanoma sitä vastoin antoi aihetta moniin mietteisiin; paras oli siis kiirehtiä. Pekka olikin valmiina lähtöön parin tunnin kuluttua, mutta Kaarina-parka nukkui väsyneenä; hän ei hennonut herättää tyttöä, vaan lepäsi itsekin jonkin aikaa, mutta kauan hän ei lähtöä viivytellyt. Tyttö saisi levätä veneessä, jos oli tarvis. "Kaarina, nyt lähdemme", sanoi hän; "saat syödä veneessä; tule nyt!".
Matkalla virtaa alas Kaarina sai levätä. Tosin häntä joskus peloitti, kun laineet läiskyttivät vettä veneeseen heidän viilettäessään koskia, mutta nähdessään Pekan tyynenä ei hän hätäillyt. Levottomampi hän oli sellaisilla koskipaikoilla, joissa ei saanut olla mukana veneessä, vaan täytyi kantaa tavaroita maata myöten ja Pekka yksin laski kosken, mutta olipa sellaisiakin koskia, joissa ei ollut korkeita laineita, mutta virran juoksu oli kuitenkin niin kiivas, että vene syöksyi eteenpäin kuin laukkaava hirvi. Kaarinaa hirvitti ja se oli hänestä hauskaa.
Niin tultiin Suomenniemelle, jossa vanha Pekkalainen erään oudon miehen kanssa odotti Pekkaa.