Kaarinan käskettiin mennä tupaan ja Pekkalainen ilmoitti heti, ettei Pekan tällä kertaa pitänyt viipyä hänen luonansa kauan, sillä nyt oli saapunut sanoma, että Dalbyn miehet olivat aikeissa lähteä suurella joukolla länteen päin samalla kuin toinen joukko aikoi lähteä pohjoiseen. Oli syytä uskoa, että heillä oli pahat aikeet suomalaisia kohtaan, vaikka kyllä huhuiltiin, että muka norjalaisia oli näkynyt rajalla. Pekkalainen ja lähinnä asuvat suomalaiset aikoivat mennä ruotsalaisia vastaan Höljosetin luo, ja nyt hän pyysi Pekkaa rientämään edeltäkäsin viemään sanaa, että Pekkalainen naapureineen kulkee Valkovuoren poikki. Sitten Pekan piti vielä rientää Vetalaisen luo tätä auttamaan. Siellä heidän tuli pitää huoli siitä, että etelämpänä ja idempänä asuvat suomalaiset saavat tiedon ja ovat varuillaan. Jos vaara uhkaisi ja he tarvitsisivat apua, niin Katajavuorelta nouseva savu päivällä ja tuli yöllä olisi merkkinä siitä, että he tarvitsivat apua. "Tämä Kiikkalainen tässä tulee mukaasi. Veneesi sinun täytyy jättää. Ota se, niin olette pian perillä. En pelkää neuvoa teitä menemään virtaa pitkin, sillä te molemmat yhdessä voitte kyllä ilman vaaraa laskea Varokosket. Hyvästi nyt pojat!" ja sitten hän meni sisään.
Muutaman minuutin kuluttua nuoret suomalaiset jo olivat matkalla, valtavan virran kuljettaessa heitä eteenpäin. Kiikkalainen oli elänyt virran varrella pienestä pitäen ja tunsi sen tarkoin, jonka vuoksi hän otti ohjaamisen huolekseen, ja ennen pimeäntuloa nuo rohkeat miehet olivat laskeneet pelätyt kosket ja menivät maihin Höljosetin luona. He ilmoittivat asiansa siellä vartioivalle miehelle ja lähtivät Kiikkalaisen kotiin, jossa arveltiin, ettei nuorta Kiikkalaista tällä kertaa ehdottomasti tarvittu kotona. Hän sai seurata Pekkaa Vetalaisen luo, ja lepäämättä miehet riensivät sinne.
Vetalainen vastaanotti heidät ilomielin, vaikkei ollut kuullut mitään Dalbyn talollisten hankkeista, mutta kyllä uhkauksia. Hän oli nyt hyvillään, kun hänellä oli apua, jos jotakin tapahtuisi. Hän kehoitti heitä lepäämään ja kestitsi heitä parhaansa mukaan.
Kun miehet seuraavana aamuna nousivat makuulta, lähetettiin sana
Vetalaisen veljelle ja kehoitettiin häntä olemaan varuillaan.
Miesten siinä seisoskellessa ja jutellessa huomattiin keskipäivän aikaan useita savupatsaita kohoavan ilmaan likellä toisiaan etelässä päin. Savu oli oudon väristä, mustaa ja sinertävää. Miehet kalpenivat, sanoja vaihtamattakin ymmärrettiin, että parhaillaan oli taistelu käynnissä tuolla salon sydämessä. Pian tartuttiin aseisiin ja lähdettiin kiireesti taistelupaikkaa kohti.
27. SURMANLAAKSON KAHAKKA.
Dalbyn pitäjä, joka on Vermlannin pohjoisin, oli ollut asuttuna ammoisista ajoista asti. Sen kirkkoa pidetään Vermlannin vanhimpiin kuuluvana ja se kilpailee vanhuudessa Gillbergin ja Edan kirkkojen kanssa. Asukkaat olivat voimakasta, kookasta väkeä, ja sama ominaisuus on säilynyt näihin aikoihin asti. Oli luonnollista, että heitä suututti suomalaisten maahantulo ja asettuminen asumaan paikkakunnalle, jota he pitivät omanaan. Kun suomalaiset eivät katsoneet velvollisuudekseen ollenkaan kysyä siihen lupaa Dalbyn miehiltä, nämä siitä suuttuivat vielä pahemmin ja alkoivat uhkailla. Niinkuin kerrottiin olivat muutamat Dalbyn miehet hävittämällä Kateenharjun koettaneet päästä vapaiksi lähellä asuvasta suomalaisesta, mutta heidän oli täytynyt tälle palkita vahinko, minkä olivat hänelle tehneet.
Tuli sitten koko joukko suomalaisia, vaimoineen, lapsineen, talouskapineineen, ja meni virran poikki asettuakseen asumaan läntisiin metsiin. Olivatko he Dalbyssä levätessään antaneet jotakin erityistä syytä tyytymättömyyteen, siitä ei tarina tiedä mitään kertoa. Mahdollista kuitenkin on, että asian laita oli niin. Dalbyn talonpojat kiukustuneina kesän aikana sattuneesta suuresta metsäpalosta ja ärtyneinä siitä nöyryytyksestä, jonka pohjoisemmat suomalaiset olivat heille tuottaneet, ja kenties myöskin siinä toivossa, että nyt saapuneella suomalaisparvella olisi mukanaan arvokasta omaisuutta muutakin kuin se karja, jota he kuljettivat matkassaan, päättivät aavistamatta hyökätä heidän kimppuunsa ja tappaa heidät sukupuuttoon.
Kun suomalaiset olivat lähteneet jatkamaan taivaltaan, seurasi heitä vakoojia, jotka muutaman päivän kuluttua tulivat takaisin ja ilmoittivat suomalaisten asettuneen leiriin parin kolmen penikulman päähän metsään pienen, Dypen-nimisen järven luo. Leirissä oli muutamia työssä, toinen osa oli lähtenyt eri haaroille katsomaan sopivia asuinpaikkoja. Oli siis edullisinta heti hyökätä suomalaisten kimppuun. Tietymätöntä on miten suuri miesjoukko Dalbyn talonpojilla oli, mutta luultavasti se ei ollut varsin suuri.
Tuli iltamyöhä, ennen kuin Dalbyn miehet ehtivät suomalaisten leirin läheisyyteen. He päättivät sen vuoksi lykätä hyökkäyksen seuraavaan aamuun ja asettuivat yötiloille toivoen varhain seuraavana aamuna pääsevänsä yllättäen heidän kimppuunsa.