Lienevätkö he puita kaataessaan ja nuotioita tehdessään ilmaisseet itsensä, vai olivatko ehkä suomalaiset aavistaneet vaaraa, sitä ei varmasti tiedetä, mutta kun Dalbyn miehet hiipivät suomalaisten leirille, he tapasivat sen varustettuna kaadetuista puista tehdyllä murroksella. Ruotsalaiset kävivät kuitenkin heti rynnäkköön, pyssyt laukaistiin, ja sitten kirveet ja keihäät saivat ratkaista tappelun. Suomalaiset taistelivat omaistensa ja henkensä puolesta, ruotsalaisia kannusti viha ja saaliinhimo. Se varma tietoisuus, että he taistelivat oikean asian puolesta kohotti taistelevien urhoollisuuden sankarilliseksi ja teki kamppailun sitkeäksi. Viimein ruotsalaisten kuitenkin onnistui kaataa viimeinenkin suomalainen ja valloittaa leiri. Sillä välin oli muutamia naisia ja lapsia päässyt pakenemaan. Ei ainoaakaan suomalaista, joka vain saatiin kiinni, säästetty.
Sitten seurasi saaliin jako. Jakaannuttiin kahteen joukkoon; muutamien piti ajaa ryöstetty karja kotiin laaksoon päin, kun taas suurempi joukko lähti etelään päin Viggeniä kohti, mihin jo oli asettunut asumaan muutamia suomalaisperheitä. Oli kerta kaikkiaan puhdistettava metsät kaikista suomalaisista. Sitten sytytettiin suomalaisen leiri palamaan, ammuttiin ilosta muutamia laukauksia ja lähdettiin liikkeelle. Tämän joukon Vetalainen oli nähnyt ja se sai heidät kiiruhtamaan.
Taistelupaikkaa lähestyessään miehet hiipivät eteenpäin varovasti. Palaneen käry ohjasi heidän kulkuaan, ja pian he saattoivat puiden suojasta nähdä koko paikan ja hävityksen. Palo oli jo asettumassa, paikka autiona, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Kaikki kaatuneet suomalaiset olivat hautaamatta, mutta ruotsalaisten ruumiita ei näkynyt missään. Näky oli niin kammottava, että suomalaiset hetkisen seisoivat tyrmistyneinä.
Pekka, joka kotimaassaan oli nähnyt verisiä kahakoita, tointui ensimmäisenä tyrmistyksestään. Hän kiersi koko paikan, ja tultuaan takaisin toveriensa luo hän tiesi ilmoittaa, että suurin osa ruotsalaisia oli painunut etelään päin, ainoastaan muutamia harvoja oli lähtenyt paluumatkalle karja mukanaan. Hetkisen neuvoteltua päätettiin ajaa näitä takaa, ja kun karja ensin olisi otettu takaisin, oli käytävä ahdistamaan suurempaa joukkoa.
Karjan jälkiä ei ollut vaikea seurata, ja nuo kolme miestä juoksivat kuin vainukoirat saaliinsa jäljessä.
Ruotsalaiset saavutettiin metsänaukeamalla; he istuivat neljän miehen harjanteella lepäilemässä ja kerskuivat urotyöllään aavistamatta vähääkään, että heitä ajettiin takaa. Yksi heistä nousi seisomaan iskeäkseen tulta tuluksilla. Mutta samassa hän hypähti korkealle, levitti kätensä, juoksi pari askelta ja kaatui. Pyssyn paukaus sai toiset kolme ponnahtamaan pystyyn. Kaksi heistä kaatui silmänräpäyksessä. Sitten suhahti halki ilman kieppuva pyörä; se oli lyhytvartinen kirves, joka halkaisi neljänneltä mieheltä pään.
Vaikka yö oli tulossa, suomalaiset ajoivat karjan metsän läpi takaisin Surmanlaaksoon, joksi sitä nyt ensi kerran nimitettiin. Kun väsyneet miehet olivat suomalaisten tapaan köyttäneet elukoiden etujalat yhteen, he neuvottelivat hetkisen ja asettuivat, kukin taholleen, tappelupaikan ympärille vartioimaan. Sinä yönä ei pienintäkään tulta palanut Surmanlaaksossa. Miehet eivät vähimmälläkään liikkeellä ilmaisseet läsnäoloaan.
Aamun koitteessa kuului joku hiljaa hiipien lähestyvän paikkaa. Tulija oli puolikasvuinen poika. Hän katseli kalpeana ja vapisten kaatuneiden ruumiita; silloin laskeutui hiljaa käsi hänen olkapäälleen, ja Pekka puhutteli häntä. Pelästynyt poika rohkaisihe kuullessaan Pekan sanovan: "Älä pelkää, olemme ystäviä! Oletko sinä tapettujen suomalaisten omaisia?" — "Olen; mutta mennään pois täältä; vielä on suomalaisia elossakin. Minä vien teidät heidän luokseen. He lähettivät minut tänne katsomaan, ovatko ruotsalaiset tulleet takaisin."
Sitten kuului vihellys, ja Pekan kumppanit tulivat esiin. Kuultuaan, mitä poika kertoi, he seurasivat häntä. Poika käveli nopein askelin ja tunkeutui pian tiheään viidakkoon, jonka loppupäässä oli tuulen kaatama murrokko. Myrsky oli siellä aikoinaan kaatanut puita ja sortanut sikinsokin päällekkäin, niin että ne muodostivat melkein läpitunkemattoman murroksen. Pienempiä puita oli kasvanut siitä ylös, ja tähän puiden, pensaiden ja oksien sekavaan tureikkoon olivat henkiin jääneet suomalaiset vetäytyneet piiloon. Kun poika miesten kanssa oli tullut murrokon luo, hän käski heidän pysähtyä odottamaan. Samassa hän itse katosi ryömien oksien alle.
Odotettuaan hetken miehet huomasivat, miten oksien ja pienten pensaiden lehdet alkoivat liikahdella, ja näkyviin tuli pari aseellista miestä. Näille he nyt kertoivat, mitä tiesivät suomalaisia kohdanneesta onnettomuudesta, ja mistä nämä saisivat takaisin ryöstetyn karjansa. Miehet puolestaan kertoivat olleensa poissa ja tulleensa takaisin seuraavana iltana, jolloin yksi heidän naisväestään oli kertonut ruotsalaisten hyökkäyksestä ja suomalaisten surmasta ja tuonut heidät tänne murrokselle, jossa henkiinjääneet naiset ja lapset olivat. Monta ei heitä ollut, sillä osan lapsista ruotsalaiset olivat viskanneet järveen. Niin kertoivat miehet. Mitä oli nyt tehtävä?