Pekka ilmoitti nyt, ettei heillä ollut ruotsalaisten taholta mitään pelättävää. Heidän piti nyt koota karja, haudata ruumiit ja tutkia, oliko mitään ruokavaroja jäänyt palamatta. Sitten heidän piti pysyä piilopaikassaan, kunnes Pekka kumppaniensa kanssa tulisi takaisin. "Meidän täytyy lähteä ajamaan ruotsalaisia takaa auttaaksemme niitä suomalaisparkoja, jotka he aikovat tuhota."
Tovereilleen Vetalaiselle ja Kiikkalaiselle hän sanoi: "Meidän täytyy joutua; mahdollisesti ruotsalaiset tänään makaavat pitkään. Jos saavutamme heidät, ennen kuin he lähtevät liikkeelle, kenties saamme heidät jättämään kesken koko retkensä jonka ovat suunnitelleet etelään päin suomalaisia vastaan. Isä sanoi aina viisaimmaksi iskeä viholliseen takaapäin ja siten vähitellen napsia heidät kuoliaaksi itse ollenkaan näyttäytymättä. Niin mekin teemme. Jos kimppuumme hyökätään, pakenemme, kunnes talonpojat väsyvät takaa-ajoon. Silloin palaamme ja aloitamme uudelleen. Jos joudumme hajalle, kokoonnumme lähimmälle korkealle vuorenhuipulle. Jos voimme sovittaa niin, että vihollisen ajaessa yhtä meistä takaa, toiset, tai joku meistä aina ajaa takimmaisia takaa ja tilaisuuden sattuessa ampuu jonkun heistä, pääsemme pian voitolle, sillä isä sanoi, että sellaiset vainoojat, jotka yllätetään takaapäin, kadottavat rohkeutensa ja luopuvat takaa-ajosta. Nyt saamme koettaa. Meidän täytyy syödä nyt kävellessämme, emmekä saa kulkea lähempänä toisiamme kuin parhaiksi niin kaukana, että näemme toisemme tai kuulemme toistemme askelet. Kaikki metsäaukeat ja suot kierretään aina vasemmalta puolen. Tikan naputus kuivan puun kylkeen on sovittu tunnusmerkki. Nyt minä lähden menemään edeltä."
Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat koolla sen nuotion luona, jonka ääressä ruotsalaiset olivat viettäneet yönsä. He olivat vastoin suomalaisten luuloa lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin takaa-ajajat olivat arvanneet, jolloin nämä sitä kiireemmin jouduttivat kulkuaan.
28. VIGGENIN TAPPELU.
Ruotsalaisten hyökätessä suomalaisten leirin kimppuun Dypenin luona oli muudan nuori suomalainen nainen heti huomannut, että hyökkääjät olivat miesluvultaan suomalaisista voitolla. Hän pelkäsi sen vuoksi, etteivät suomalaiset jaksaisi pitää puoliaan. Itse hän oli juuri äsken tullut metsistä etelän puolelta. Siellä hän oli kaukaa kuullut karjankelloja ja suomalaisen paimentorven toitotusta; jolloin hänen pälkähti päähänsä koettaa hankkia siltä taholta omaisilleen apua. Hän oli siis lähtenyt sinnepäin niin kiireesti kuin pääsi, mutta eksynyt vaikeakulkuisella salolla ja ehti perille vasta myöhään illalla. Kuultuaan hänen kertomuksensa olivat suomalaiset kahden vaiheilla. Heitä oli vain muutamia, siksi heitä epäilytti puuttua taisteluun, jonka syytä ei oikeastaan tunnettu. Päätettiin sen vuoksi lähteä taistelupaikalle ja siellä lopullisesti ratkaista, oliko yhdyttävä yhteisesti puolustamaan niitä suomalaisia, joiden kimppuun oli hyökätty, vai eikö. Lähetettiin sana länteenpäin naapureille, ja sillä välin varustauduttiin parhaimman mukaan.
Yöllä tuli muutamia miehiä lisää ja aamunkoitteessa oltiin valmiit lähtöön. Kun oli tultu harjulle, johon suurin kaski oli kaadettu ja josta näköala avautui pohjoiseenpäin, huomattiin laaksossa savua. Pysähdyttiin neuvottelemaan ja pari miestä lähetettiin tiedustelemaan. Heidän paluutaan odotellessa puheltiin ja arvailtiin, mitä nyt oli tulossa. Yleinen äänettömyys syntyi, kun huomattiin toisen vakoojan, seurassaan kolme miestä, lähestyvän puolijuoksua. Tulijoita tähysteltiin tarkkaan, sitten kuului iloista hälinää. Oli tunnettu yksi heistä, ja nyt kuului kuiskaus "Karhuntappaja-Pekka!"
Hengästyneenä ja hikisenä oli Pekka samassa heidän keskellään. "No hyvä!" virkkoi hän kohottaen kättänsä, "ruotsalaiset ovat tuossa tuokiossa meidän kimpussamme. Teettekö, niinkuin minä sanon?" — "Kyllä tehdään", vastasivat toiset levottomina; "sano vain, mitä on tehtävä."
"Yksi juoksee alas ja toimittaa piiloon kaikki lapset ja naisväen. Ne, joilla on pyssy tai jousi, piiloutuvat kaksittain ulkorakennusten, kivien ja raunioiden taakse; ja kaikki ne, joilla ei ole muita aseita kuin keihäät ja kirveet, seuraavat minua."
Silmänräpäyksessä ampujat katosivat ja Pekka asettui muiden miesten kanssa ulkohuonerivin taakse. "Odottakaa täällä, minä tulen pian takaisin", ja sitten hän riensi kuin tuuliaispää ampujien luo, siirsi yhden vähän eteenpäin, toisen taaemmaksi ja järjesti heidät niin, että ampujat olivat puolikehässä talon ympärillä. Jokaiselle hän penäsi: "Älkää ampuko älkääkä aloittako taistelua; aloittakoot ruotsalaiset; pysykää hiljaa paikoillanne älkääkä näyttäytykö, ennen kuin minä huudan."
Ei kulunut pitkää aikaa, ennen kuin Dalbyn talolliset olivat näkyvissä, kohta sen jälkeen kuin toinenkin tiedustelija oli palannut. Vanha akka, joka ei ollut tahtonut lähteä tuvastaan, sanoi hänelle, missä miehet olivat, jolloin tämä liittyi heihin. Taloissa ei ollut ristin sielua näkyvissä.