Talolliset porhalsivat nyt täyttä juoksua metsään päin. Pyssynlukot naksahtelivat, kuului pamaus toisensa jälkeen. Yksi ainoa talollinen syöksyi ampujien linjaa kohti ja vilahti salaman nopeasti puiden ja pensaiden taakse. Toiset ruotsalaiset olivat joko kaatuneet tai seisahtuneet. Ne, joilla oli pyssyt, laukaisivat ne nyt esiin syöksyviä suomalaisia kohti. Tappelua ei kestänyt kauan. Hetken kiihko ja raivo ei jättänyt ainoatakaan ruotsalaista henkiin. Haavoittuneetkin tapettiin armotta ia vähitellen kokoontuivat kaikki suomalaiset kaatuneiden ympärille. Ruvettiin tarkastamaan, keitä suomalaisista puuttui. Näiden joukossa oli Pekka ja Kiikkalainen. Tästä tappiosta kävivät miesten mielet aivan masennuksiin, ja jokainen riensi heitä etsimään metsästä, kunnes Vetalainen huusi: "Älkää etsikö, ette te heitä kuitenkaan löydä. Ettekö nähneet sitä miestä, joka juoksi ampujarivin läpi? He ajavat häntä takaa. Olkaa huoleti, ei yksikään talollinen näe huomista päivää. Niin oli pohjoiskulmalaisten tuuma, ja luultavaa, on, että se käy toteen. Minä tunnen kyllä ne nuoret miehet. Mennään nyt sammuttamaan tuli."
Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat kokoutuneet kaatuneittensa ympärille. Pekka ja hänen toverinsa olivat jälleen heidän joukossaan. Suomalaisten tappiot eivät olleet vähäiset, sillä viimeisessä kahakassa talolliset olivat tapelleet raivokkaasti henkensä puolesta. Puheltiin tulevaisuudesta ja päätettiin asettaa nuoria miehiä sellaisille paikoille mistä he saattoivat pitää silmällä, mitä Dalbyn miehet mahdollisesti aikoivat tehdä. Jos talolliset kokoutuisivat, oli kaikille suomalaisille toimitettava varoitus arpakapuloilla ja merkkitulilla, ja kaikki Viggenin tappelujäljet oli hävitettävä. Vaikeinta oli hävittää Surmanlaaksosta Viggeniin johtavia jälkiä. Vetalainen ja hänen toverinsa ottivat suorittaakseen tämän tehtävän; he siis sanoivat jäähyväiset Viggenin luona oleville suomalaisille ja lähtivät salomaan halki pohjoiseen päin.
Kun pohjoiskulman suomalaiset, joiden joukkoon Pekkakin kuului, saapuivat suomalaispakolaisten piilopaikalle murrokkoon, oli näiden lisäksi tullut Vetalaisen veli miehinensä. Nämä olivat saaneet heille lähetetyn sanoman ja saapuneet paikalle, jossa saivat kuulla kolmen miehen lähteneen etelään päin, joten he odottivat näitä palaaviksi. He ilmoittivat, että kaatuneet oli haudattu.[5] "Kiireesti nyt pois täältä", sanoi Pekka; "meillä ei ole mitään pelättävää niiden ruotsalaisten puolelta, jotka täällä ovat olleet, mutta toisia tulee kyllä tilalle; heidän ei pidä tavata täältä ketään. Menkää te länteen päin; sieltä kyllä löydätte metsäseutuja, missä voitte raivata viljamaita asuaksenne. Kuta nopeammin kuljette, sitä paremmassa turvassa olette; seuratkaa Vetalaista." Tälle hän virkkoi: "Tee, minkä voit, mutta pidä kiirettä! Me tahdomme olla yksin täällä metsässä; kylläpähän sitten saatte meistä tiedon."
Kun suomalaisjoukko oli mennyt, riensivät nuo kolme miestä Surmanlaaksoon ja sytyttivät metsän palamaan monesta eri paikasta. Pian tuli paisui liekehtiväksi mereksi, mutta kuitenkin pistettiin tuli vielä useaan paikkaan, kunnes ehdittiin sinne, missä kaatuneet ruotsalaiset olivat. Siellä pinottiin valtava rovio, joka sytytettiin palamaan yht'aikaa kuin ympärillä oleva metsäkin. Kaikki paloi! Savu hulmusi taivaalle, kipinöitä lenteli ympäri ja rytinä oli kauhea, kun metsän jättiläispuut kaatuilivat. Ilma oli savua sakeanaan, ja kaamea hirmutunnelma täytti koko tienoon.
Metsää kasvavalla saarekkeella keskellä rahkasuota istuivat kaikki kolme pohjoispuolen suomalaista mitä syvimmässä rauhassa. He tuskin olivat huomaavinaan kauheaa metsäpaloa, istuskelivat vain syöden eväitänsä, ja Vetalainen virkkoi: "No nyt saavat talollisten tiedustelijat tulla; jälkiä ei näy missään, ei kukaan voi sanoa, mihin heidän kumppaninsa ovat joutuneet, ei kukaan muu kuin suomalaiset, ja he taas eivät enää koskaan puhu koko asiasta. Nyt voimme levätä ja panna maata; täällä meitä ei kukaan häiritse."
Kun miehet seuraavana päivänä tulivat Vetalaisen torppaan, ei heistä mitenkään huomannut, että he olivat olleet taistelussa. Suomalaisen saunan löyly oli puhdistanut noet ja veret; vaatteet olivat pestyt ja paikatut. He kantoivat parhaillaan eloja, kun pitäjältä tuli pari talollista torppaan kysymään, olivatko suomalaiset huomanneet, että metsät paloivat pitäjän eteläkulmalla.
Sen suomalaiset olivat kyllä huomanneet, tuntuihan käry tänne saakka; mutta kuka metsän oli sytyttänyt, sitä he eivät tienneet, arvelivat vain, että kaiketi sen olivat tehneet jotkut pitäjän metsämiehet, sillä ainoakaan suomalainen ei ollut vielä lopettanut elonkorjuutaan, minkä vuoksi he eivät joutaneet käymään metsällä. Sitten talollisilta kysyttiin, mistä he tulivat ja tiesivätkö he kertoa kuulumisia. Eihän heillä ollut uutisiakaan kerrottavana, mutta ehkä suomalaisilla oli? Ka, olihan kuultu, että hyvää vuodentuloa odotettiin Norjan puolella ja arveltiin, että talvella tulisi halvat rakennushinnat, ja sitten kyseltiin talollisilta, millä asioilla he liikkuivat. No, he olivat vain lähteneet katsomaan, missä metsä paloi, sillä laaksossa astikin he olivat tunteneet käryä ja huomanneet savun. Sitten he olivat paremmin nähdäkseen kiivenneet vuoren harjulle, josta näki laajalle. Olivat käyneet lähempänäkin tulta, mutta nyt aikoivat mennä kotiin. Sitten tuli Vetalaisen vaimo ja tarjosi talollisille maitoa juoda, ja niine hyvineen nämä menivät tiehensä.
Tuskin talolliset olivat painuneet näkymättömiin halmeen reunasta, kun sen vastakkaisella laidalla tuli näkyviin suomalaisen pää ja käsi viittoi, että joku tulisi sinne. "Pekka, ota kirves mukaasi ja mene! Minä sillä välin katson, mihin päin talolliset menevät."
Vetalainen tuli pian takaisin ja kohta palasi Pekkakin. Kun toiset häneen katsoivat kysyvän näköisinä, kertoi hän: "Siellä oli vain suomalainen tiedustelija tuolta Viggenistä. Hän on seuraillut talollisia. He olivat jo aikaisin tänään tulleet metsäpalon luo. Olivat jakautuneet useaan ryhmään, nämä olivat varmaankin tulleet tänne katsomaan, oliko Vetalainen kotona, sillä he jo epäilivät, että jotakin oli tapahtunut sille ruotsalaisjoukolle, joka oli lähtenyt suomalaisten jälkeen, ja nyt he etsivät sitä joukkoa. Nuori Viggenin mies tahtoi sanoa tämän meille, ennenkuin hän lähti seuraamaan talonpoikia. Hän oli arvannut, että tulen sytytimme me. Jäljet ovat kadonneet, ei ole merkkiäkään osoittamassa, mihin kumpikaan riitapuoli on joutunut. Hän tahtoi tietää, mitä arvelemme: pitääkö hänen edelleen seurata näitä talollisia, vai arvelemmeko viisaammaksi, että hän seuraa sitä heidän joukkoaan, jota ei kukaan pidä silmällä. Mitä te tuumitte?"
"Mitäs itse arvelet, Pekka?" — "Suomalainen menköön kotiinsa. Talolliset eivät löydä mitään. Kertokoon omaisilleen, mitä tietää, ja jos jotakin tapahtuu tuolla etelän puolella, tuokoot sinulle sanan. Minä ja Kiikkalainen menemme laaksoon virran puolelle, jos joku talollisjoukko on kulkenut sitä tietä." — "Olkoon niin", tuumi Vetalainen ja meni puhuttelemaan piileskelevää suomalaista. Hän palasi pian takaisin, ja tiedustelija tuli mukaan, sillä mies tarvitsi lepoa ja ruokaa.