Pajalle tultuaan miehet eivät menneet sisään, vaan istahtivat sen ulkopuolelle. Antti poistui hetkiseksi ja toi miehen kämmenen kokoisen metallikappaleen. "Katsopas, Pekka", virkkoi hän, "tämä on hopeaa; meillä on monta tuollaista möhkälettä, ja useampia voimme saada. Sen vuoksi tahdoimme, että sinä tulisit tänne meitä auttamaan." — "Kuinka olette tämän saaneet?" — "Kerro sinä, Matti.'
"Jo viime vuonna meidän paimentyttö kertoi, että kun pukit olivat kerran puskusilla vuorella ja hän juoksi niitä erottamaan, ne olivat potkineet sammalta pois kalliolta ja siinä kiilsi jotakin kirkasta, ihan kuin sulaa lyijyä. Se oli sellaista, mitä jättiläiset olivat kätkeneet vuoreen. Tyttö pelästyi eikä uskaltanut siitä hiiskuakaan, ennen kuin pyhä oli ohitse. Sitten hän tahtoi minua mukaansa katsomaan, mitä se oli. Arvelin, ettei siellä voinut olla mitään, enkä huolinut mennä hänen mukaansa, mutta tuonnoin keväällä hän oli ollut paimenessa samalla seudulla ja oli silloin taas nähnyt samaa, kertoi siellä olevan joitakin peikkojen kätköjä, joista me tulisimme rikkaiksi, jos siitä ottaisin vaarin. Minä sentään yhä arvelin, ettei siellä ole mitään, eikä minulla ollut haluakaan lähteä sinne pitkän matkan taakse.
"Sitten kerran Antti ja Grills tulivat luokseni, ja silloin kerroin heille, mitä tyttö väitti nähneensä, ja kysyin, tahtoivatko he lähteä mukaan, niin voisimmehan tuota katsoa. No, se oli helposti tehty. He olivat menossa Mangskogiin ja se soveltui heidän matkaansa.
"Tyttö ei ensin löytänyt paikkaa, joten asetuimme syömään, mutta hän ei tahtonut jäädä meidän seuraamme, vaan juoksenteli vuorilla sinne tänne, ja niinpä hän vähän ajan kuluttua huusi: 'Isäntä! Tässä se on.' 'Seiso hiljaa paikallasi', käski Grills, ja juoksi sinne, ampui laukauksen ja laski vuorelle teräskapineen. 'No, nyt voitte tulla', sanoi hän. 'Hiisillä ei ole enää mitään voimaa.' Sitten menimme paikalle ja näimme jotakin kiiltävän kallionraossa. Silloin ihastuimme ikihyviksi, ja ihme se olikin, sillä olimme vast'ikään seisoneet samalla vuorella, mutta näetkös tyttö ei voinut sitä nähdä, kun olimme kaikki samassa seurassa, sen kyllä huomasimme.
"Yritimme silloin murtaa irti näkemäämme kappaletta, mutta siitä ei tullut mitään. Kävin tytön kanssa hakemassa työaseita, ja sitten teimme työtä iltaan asti. Työskennellessämme sovimme niin, että jokainen saa kantamuksen irtimurrettua kiveä, sitten mennään Antin pajaan malmia sulattamaan, sillä varmasti uskoimme, että se oli hopeaa. Sitten viivyimme Antin luona, kunnes hän oli sulattanut ensimmäisen malmin, ja niin saimme hopeamöhkäleen. Silloin päätimme yhdessä neuvoteltuamme, ettemme siitä hiisku kenellekään, vaan pidämme sen itse, ja sitten teimme sopimuksen, että salaa murramme malmia jokainen viikon erältään, sillä voithan arvata, että jos joku meistä olisi ollut poissa kauemmin aikaa, aina joku olisi ruvennut ihmettelemään, missä hän oli, ja jos useammat saavat malmista tiedon, asiamme on silloin pilalla. Nyt olemme olleet työssä vuorotellen, mutta kuitenkin on ihmetelty, missä me olemme. Vappu oli pahin utelemaan, ja lopulta Grillsin täytyi antaa hänelle tieto asiasta, niin että nyt olemme Vapulta rauhassa; mutta minun akkani arvelee, aprikoi päivät pitkät, mitä minä metsissä juoksentelen, kun ei minulla ole mitään kotiin tuotavaa, ja sama asia on Antillakin, vaikka luulen, että Liisu kyllä aavistelee jotakin. Kun nyt olimme ja vieläkin olemme tällaisessa asemassa, tulimme ajatelleeksi sinua, joka olet yksinäinen mies, ja tietäväthän kaikki ihmiset, että sinä aina kuljeskelet metsissä. Sen vuoksi Antti lähetti sinulle kutsun, ja nyt kysymme, tahdotko auttaa meitä malmin murtamisessa, niin jaamme sillä tavoin, että sinä saat osasi ja me omamme, jokainen tasan."
Pekka oli ääneti kuunnellut Matin tarkkaa kertomusta, mutta nyt hän kysyi vastineeksi: "Mistä tiedätte, että se on hopeaa?"
"No hyvänen aika, senhän näkee jokainen! Mitäpä muuta se olisi?" — "Sitä en osaa sanoa, mutta tiedäthän, Antti, että Malmivuorella ihmiset hokivat saaneensa kauppiaalta rahoja, jotka eivät olleet oikeita, vaikka olivat oikean näköisiä. Arvelen sen vuoksi, että ennen kuin jatkamme työtä, hankimme varman tiedon, maksaako se vaivan. Joku meistä voi mennä joko Malmivuorelta tai voudilta tiedustelemaan, ja sitten voimme esivallalta hankkia oikeuden hopeakaivokseen. Kyllä se on parasta. Jos niin on, että tämä tosiaan on hopeaa, niin minä kernaasti teitä autan malmin murtamisessa, kunnes saamme esivallalta lupakirjan kaivokseen. Silloin voimme palkata niin monta työmiestä kuin tahdomme."
Miehet istuivat kauan ääneti miettien Pekan ehdotusta, mutta lopulta Antti sanoi: "Siihen kyllä suostun, että otamme selon, onko hopea oikeaa; mutta ei Malmivuorelta eikä voudilta. Ei mar, silloin he ottavat meiltä suurimman osan, ehkäpä kaikki tyynni. Niin ovat tehneet muillekin suomalaisille. Mutta kuulkaas, miten minä tahtoisin tehtävän. Nyt meillä on miehenkantamus. Murramme malmia ja sulatamme, minkä verran kerkeämme, kunnes lumi tulee maahan. Silloin lähtee Matti hevosellaan Osloon. Onhan meillä kullakin muutamia nahkoja; kun hän palaa, saatte nähdä, että hopeata se on, mitä olemme löytäneet."
Tämä neuvo tuntui sekä Matin että Grillsin mielestä parhaalta. Nyt heillä oli enää lyhyt aika murtaa vuoresta malmia, sillä jokainen oli sitä mieltä, että lumen tultua ei sitä työtä jatkettaisi. Lumessa näkyisivät jäljet ja saattaisivat asian ilmi. Nyt olivat sekä Matti että Grills olleet kauan poissa kotoa. Antilla oli malmia sulatettavana, siksi piti Pekan pitää huolta malmin murtamisesta; ja kun Pekka oli luvannut siihen ryhtyä, menivät he kukin kotiinsa.
Kului sitten vähän aikaa, niin tuli pakkanen ja satoi vähän lunta. Miehet tekivät nyt työtä kotona, Antti pajassaan, Pekka oli mennyt metsälle pyssy ja koirat mukanansa. Silloin tuli Vappu aivan odottamatta. Hän kyseli Pekkaa. Kun hän sai kuulla, että Pekka oli poissa, hän meni pajaan Anttia tapaamaan. "Grills on sairaana", kertoi hän, "eikä minulla ole rehuja elukoille. Heikki on poissa. Tule sinä minua auttamaan."