Rovasti (nyykäyttää päätänsä). Jo.
Lilli. Hih — hei vaan! Missä Naemi?
Ruustinna. Mutta kyllä sinun pitäisi puhua Eliaksenkin kanssa..
Rovasti (nuuskaa). Elias saa tyytyä siihen, mitä minä kerran olen luvannut.
(Nousee ja menee apulaisen kamariin. Äänettömyys.)
Lilli. Eihän isä vaan suuttunut?
Ruustinna (vakavasti). Tuon kyllä ymmärrän. Minä vähän pelkäsin Eliasta. Tiedäthän että hänellä on omat mielipiteensä. Mutta kun isä kerran sanoo tuolla tavalla, niin silloin asia on päätetty, eikä meillä muilla sitten enää ole mitään sanomista. Näetkös, lapseni, vaimon pitää yhteisissä asioissa sanoa mielipiteensä. Mutta kun mies kerran on varmasti sanonut, mitä hän tahtoo, niin pitää vaimon vaieta, eikä riidellä vastaan, eikä näyttää happamelta. Se on minun ajatukseni. Silloin ei kotirauha tule rikotuksi.
Lilli. Se onkin viisas ajatus. Ja minä suostun kaikkeen, mikä on viisasta (veitikkamaisesti.) Mutta saammehan me sentään hiukan, hiukan vehkeillä?
Ruustinna (hymyillen). Täytyyhän meidän joskus, lapsi kulta.
Lilli. Eikä minun tarvitse puhua mitään herra Jussilaiselle?