Lilli. Minä olen ollut tyhmä sinulle aina siitä asti kun tänne tulin.
Apulainen. Varmaankin tämä ruma ilma tekee Lillin niin raskasmieliseksi ja avosydämmiseksi.
Lilli. Elä nyt ole ilkeä! Se on aivan totta. Minulla on niin ikävä, että tahtoisin itkeä.
Apulainen. Ainahan se on sillä tavalla: ikävät jäljestäpäin.
Lilli. Kaikki on minun syyni. Setä on suuttunut, täti on vihainen ja Naemi on pahalla tuulella.
Apulainen. Minuun kai ne ovat suuttuneet, jos ovat, Mitä se sitte Lilliä liikuttaa?
Lilli. Mutta miksi pitää minun, kuin minkäkin paholaisen, panna riita väliinne? Minun ei olis pitänyt ollenkaan tulla tänne. Se olisi ollut parasta!
Apulainen. Lilli voi koettaa parantaa asioita, eikä mennä enää minun ja Naemin väliin. Antaa meidän vaan olla olojamme, vaikka se ei kelpaisikaan Lillin mielipiteitten mukaan.
Lilli. Niin. Minä tahtoisinkin saada kaikki jälleen hyväksi. Ja senvuoksi alotan sillä, että pyydän anteeksi sinulta! Elä ole enää suutuksissasi! Ethän!
Apulainen. Hm, hm. Se on kauniisti tehty, hyvin kauniisti. Mutta kuitenkin… minä kyllä luottaisin Lillin suoruuteen… mutta minä ihmettelen, että Lilli näin äkkiä on muuttunut. Jos olisit mies, niin olis asia ihan toinen, mutta nainen! Jos tämä ei ole — minä en tahdo sanoa viekkautta, — niin se on kuitenkin muuttelevaisuutta, jolle ei voi eikä saa mitään rakentaa, ja joka on kaikkien naisten ominaisuus.