Lilli. Sanonko sulle?
Apulainen. Minulle, jos kelle.
Lilli. Jos uskaltaisin. Mutta sinä suutut.
Apulainen (hämillään). Siitäkö, että Lilli on yhtäkkiä saanut niin hyvän ajatuksen minusta?
Lilli (viattomasti). Mutta minulla ei ollut lupaa. (Ottaa käsikirjoituksen esille.) Minä olen lukenut tämän.
Apulainen (hämillään). Onko Lilli…? Niin… Minä unohdin sen tänne pöydälle.
Lilli (yltyvällä innolla). Kirjoitustapa, kirjoitustapa! Se kerrassaan tenhoo minut! Pehmeä, joustava! Ja nuo sinun kauniit vertauksesi ja todistuksesi, — niin, todistukset ennen kaikkia! Tosin siellä on yhtä ja toista, jonka alle en heti kirjoittaisi. Mutta mitä minä voin? Sinä sanot asian suoraan ja selvästi, ja siinä minä seison! Se nyt on eri asia. Mutta tuo hieno, esteetillinen, voimakas, miehekäs, jos saan sanoa: viaton, metsän raikas tuoksu, joka koko ajan kirjoituksestasi esiin virtaa puhtaana, veltostumatta — se se juuri on. Ymmärräthän mitä tarkoitan?
Apulainen. Kyllä ymmärrän! Sinä tarkoitat stiilini alkuperäisyyttä.
Lilli. Niin, juuri sen alkuperäisyyttä. Kun esimerkiksi asetan nuo kaksi kuvaa rinnatusten. Kuinka mainio on emansipeeratun naisen irvikuva. Satiirisi oli niin sattuva, että koko ajan vastoin tahtoani nauroin, vaikka kyllä välistä tunsin omantunnon pistoksiakin. Ja tuo tosi naisen suloinen suunnitelma! Oi, mieleeni muistui Rafaelin madonnat.
Apulainen. Nyt Lilli liioittelee.