TUUKAN POIKA. Tule pois, niin saan nähdä sinut tarkemmin, mutta elä putoa.
LAUSON KUKKA nauraen. Koska sinä olet nähnyt oravien putoavan? (Tulee raahustain alas ja istautuu alimmille oksille. Hän on puettuna ainoastaan kahteen lammasnahkaan, jotka ovat varpuvitsoilla yhteensidotut.) Mutta lupautko olla koskematta minuun, muuten kiipeen ylös jälleen. Kaikki pojat ovat niin ikäviä ja tuskastuttavia.
TUUKAN POIKA. Ole rauhassa, tule alas vaan.
LAUSON KUKKA hyppää yhdellä hyppäyksellä alas maahan.
TUUKAN POIKA. Mutta kaunis olet!
LAUSON KUKKA. Niinpä ne sanovat kaikki, vaan kaunis olet sinäkin.
(Nauraa sydämellisesti.) Ja niin olemme me molemmat kauniita.
(Huudahtaa äkkiä.) Huu! Mitä nuo?
TUUKAN POIKA kuulostaa puiden välistä. Vai niin, äiti ja isoäitihän ne ovat. Mihin kummaan ne nyt näin varhain menevät? Siksi aikaa lienee sinulle parasta, karjalaistyttö, että laitat itsesi puuhun jälleen.
IRJA tulee taluttaen Elkkaa, joka on hirveän näköinen. Pysähtyvät.
ELKKA. Minkätähden pysähdymme?
IRJA. Poikamme on täällä.