IRJA. Niin, laulussa on ainoa lohdutus, ja sitä kyllä tyttö raukat tarvitsevat. (Ottaa eväskontin ja kerput hartioilleen, paiskaa kontin maahan). Ei — ei! Tuon ainakin saat itse kantaa. Sinäpä siitä söitkin suuremman veron. (Menee muutaman askeleen, heittää kerputkin kenttään). Hullu ruvetkoon retustamaan laiskan miehen kantamuksia! (Menee).
ORVO (tulee reippaasti). Tule, Tuukka! Hän se varmaan lauloi.
TUUKKA (tulee tyynesti ja levollisesti). Juuri kuin en sitä tietäisi.
ORVO. Hiljaa! Tuolla hän astua tepsuttelee veljensä rinnalla.
TUUKKA. Hyvä, että hän edes on mukana.
ORVO. Kyllä minä otan veljen osakseni. Kas vaan! Tuohon ovat jättäneet eväät jälkeensä.
TUUKKA. Tulevat kai niitä vielä noutamaan. — Kuule, emmeköhän sentään lähde takaisin Tuukkalaan?
ORVO. Ei tuumaakaan. Sinun täytyy nyt kosia. Minä en tule enää toista kertaa karjalaisten karkeloihin. Täällä voi saada kelpo selkäsaunan.
TUUKKA. Kyllä kai! Kuule, eiköhän soudeta takaisin Tuukkalaan?
ORVO. Ja jätetä tyttö tänne?