TOINEN KUVAELMA.
Sydänkesä. Hankasen pirtti. Kaikki ränstynyttä, rutivanhaa ja huonoa. Hanka, köyryselkä, laiha, ontuva ukko, istuu puupölkyllä vuoteen vieressä, heiluskellen edes takaisin.
HANKA (puhuen itsekseen) Usulla on kolme kultasormusta: kaksi pientä ja yksi suuri, näin suuri, ja ne kaksi pientä. Kullat näin omin silmin, kun hän sai ne. Viisi lammasta! Neljä olisin jo maksanut. Ei, ei! Kyllä minun täytyy sittenkin saada nuo välkkyvät kullat! Minä koetan saada ne neljästä lampaasta. Ah! Jospa vain tietäisin, mihin hän on ne kätkenyt. Jospa voisin varastaa ne! (Hypähtää ja katsoo peloissaan oveen päin). Mitä jos joku löytäisi minun kultani! (Muuttaa levotonna pölkyn lähemmäksi vuodetta. Huutaa). Ken siellä?
VAINA (tulee pilkallisesti). Joko taas pelkäsitte?
HANKA. Vai niin! Sinäkö siellä vain olitkin. Sinä et saa noin vaivihkaa hiipiä sisään.
VAINA. Joko taasen tähystit, ovatko hiiret jyrsineet kultiasi?
HANKA. Suus kiinni! — Ajoitko jo karjan ha'asta?
VAINA (nureissaan). En. Nälkäänhän se nääntyy kuivalla kankaalla.
HANKA. Kyllä elukat aina ruokansa etsivät. Syökööt lehtiä ja varpuja!
Ja saavat ne kupunsa täyteen sammalistakin.
VAINA. Karja kuolla kutjahtaa talvella, jos ei se kesästä kostu.