ENNU. Sitä pelkään minäkin.
IRJA (surullisesti). Olkaa huoletta. Kyllä me teemme työtä, Vaina ja minä.
HANKA (rauhoittuen). Niin, eikö totta? Teettehän te. Menköön Ennu menojaan. Enhän minä voi elättää koko kylän tyttöjä.
ENNU (ilkeästi). Tee kerrassaan puhdasta talossasi ja myy tyttö maailmalle, niin pääset hänestäkin. Paremmissa vaatteissa pitäisi tuollaisen tytön käydä.
HANKA (huolissaan, Irjalle). Ethän vain tahtonekaan uusia vaatteita?
IRJA. En, en riepuakaan.
ENNU (ivaten). Hän on naima-iässä, keikkuu yhtenään karkeloissa ja tulee kalliiksi elättää.
HANKA (tarkastelee Irjaa). Se on totta. Sinä olet jo täysikasvuinen, lapsi. — Ja niin kaunis sitten. — Hm — hm. — Ehkäpä saisin sinusta jotain.
ENNU. Kenties Usun kullat!
HANKA (kiihkeästi). Niin, Usun kiiltävät kullat!