ELKKA. Niin, tarkoitan vain, että hänen suutelonsa näyttää niin kavalalta.
TUUKKA. Silloin minä —. (Seisoo hetken aikaa ja katsoa tuijottaa maahan). Silloin antaisin hänet Orvolle ja karkoittaisin heidät iäksi talostani.
ELKKA (hellästi). Voi, voi mua kurjaa raukkaa, kun synnyinkin niin häijysappiseksi! Mutta usko pois, Tuukka, minä rakastan Irjaa yhtä hellästi kuin sinäkin! Ja juuri siksi surenkin hänen tähtensä. Mutta, mutta —. (Osoittaa astioita). Näetkös tuotakin siivoa! Ei niin astiata puhtaana. Kaikki vain ruokotonta ja likaista. Mutta sitä sinä et ymmärrä. Sen huomaa vain äidin silmä.
Sinun täytyy torua häntä usein ja ankarasti. Minulle hän vain on kopea ja ynseä; vaikka hän sinun seurassasi liikkuu liukkaana ja kavalana kuin ketun pentu. Ja Orvon parissa hän vasta sulava onkin. Niin, anna sinä vain hänet Orvolle ja rakenna heille pirtti vuoren taakse. Sillä, usko minua, minä olen nähnyt jo niin paljon.
TUUKKA. Joko jälleen suhiset? (Ankarasti). Mitä olet nähnyt? Kerro!
ELKKA. Sitä eivät korvasi kestä.
TUUKKA (kiivaasti). Sano heti!
ELKKA (karttaen). No, esimerkiksi nuo astiat tuossa.
TUUKKA. Älä siinä kiertele! Sinä tarkoitit Orvoa ja Irjaa.
ELKKA. Sitä en sanonut.