TUUKKA. Sanoit kyllä.
ELKKA. No niin, tulin vain ajatelleeksi, mistä syystä Orvo tallensi hänen hameensa.
TUUKKA. Jollen itse olisi suonut, niin hän ei olisi sitä tallettanut. Nyt tahdon hameen takaisin ja ripustan sen seinälle naisryöstöni muistoksi ja karjalaisten häpeäksi. — Entä mitä muuta tiedät?
ELKKA. Minun täytyy jo lähteä.
TUUKKA. Et askeltakaan. Sano, mitä tiedät!
ELKKA. No, entäs lintu sitten! Mielinpä juuri katsastaa, istuvatko he yhdessä sitä kynimässä. (Menee).
TUUKKA (yksin). Minä en saa selvää äidistä! Entisellään hän vain ei ole. Ja Irja sitten? Sureeko hänkin jotain? Entäs Orvo? Tyly ja nyreä. Mikä häneen on mennyt? Lempoko heitä riivaa? Olisiko Orvo sittenkin oikeassa? Kiusaisiko äiti todellakin Irjaa? Mutta miks'en minä olisi huomannut sitä? Irja on kai kovin kiivas? Mutta minä tahdon, että äitiä kunnioitetaan, ja — Irja on kovin kiivas.
IRJA (tulee. Seisahtuu hetkeksi huomatessaan, että astiat ovat maassa.
Rupeaa niitä pesemään toistamiseen. Katsoo vähän ajan kuluttua
Tuukkaa). Sinä puhelit äidin kanssa?
TUUKKA. Niin tein.
IRJA (vähän pistelevästi). Kaiketikin minusta?