Esa. Em mää pir sust ennää vällii lainkaa, kosk sää tommoisii puhut — kui mont friiarii sull oikee pittää oll'?
Tilta (kiekaillen.) Niin mont, ko mää vaa saa. — Ei se ol huonoa, joll o jo esliina täynn ja viäll voi ottaa lissää, kene hä tahtoo.
Esa (huokaa.) Kyll mää se huomaa, ett se o sillail, ett sää olet tua vanha tottunki raha tähre.
Tilta. Sitt sää voit tull friijaamaa leskee, ko hä o tullu rikkaaks.
Esa. Oh! ei tommone vanha pukki koskaa kuol. — Ei mutt lakkaa ny jo puhumast tommosii — se tiäräks tekkee mull nii pahhaa.
Tilta (häijysti.) Hah-hah-hah, älä tee ittees nii vissiks asias pääll — raha o rahhaa ja ihmise täytyy kattoo ettees nii kauva, ko o nuari.
Esa. Luuleks, ettem mää sitt on — nee löytäs.
Tilta. Mist sää se ottasit — köyhä sää olet, ninko kirko rotta ja köyhäks myös jäät, joka et koskaa ämmääs voi ruokkii, mutt nääks mää tahro oloni paremmaks — mää.
Esa. Niin — kyll mää se ny huomaa, ett sää koitat ettees kattoo — mutt (sylkäsee vanhaan pirttiin päin) tommose paha, vanha, märäntynnee äjjärahju kanss — hyi ilkeet — se o juur, ett ottaa vanha tontu raha erest. —
Tilta (lyö häntä korvalle.) Kas nii, ny se o loppu tämä juttu — sanon mää. —