Sitte hän vielä kerran kääntyi häneen päin ja lausui painavasti, silmät suurina ja sormet harassa rintaa vastaan: »Minäpä sanon sinulle, että minä sidon tuon ihmisen, tuon Grienin silmät joka aamu. Minä yksin! Minä yksin olen nähnyt hänen silmänsä — senverran kuin niistä voi mitään nähdä, sillä ne ovat vielä aika lailla turvoksissa. No niin, sillä ihmisellä on pahat silmät!»
Karl Kröger katsahti kompassiin, nykäisi peräsintä oikeaan suuntaan ja vastasi välinpitämättömästi: »minä en koskaan välitä miesväen silmistä, vaan ainoastaan tyttölasten. Mutta kun te sanotte, että hänellä on pahat silmät, niin minä sen kyllä uskon! Ja se on paha asia. Sillä silmät ovat niinkuin rako nahassa ja näyttävät mitä siellä sisällä on; eikä kukaan ihminen pääse nahastaan.»
Kapteeni Bosselmann pudisti taasen päätään tälle ihmeelliselle lauseelle ja meni vanhan, valkohapsisen norjalaiskapteenin luo kertomaan matruusistaan: tuosta sorjasta pojasta, jolla oli punertavat hiukset ja kotkannenä, joka oli niin kuumaverinen ja aina niin kiivaasti vaati oikeutta ja järjestystä. Vaivoin sai hän vanhuksen ymmärtämään sanansa. Kun hän vihdoin ne käsitti, tarttui hän kapteeni Bosselmannin käteen ja painoi sitä kiihkeästi.
Kun Karl Kröger seuraavana päivänä yksikseen seisoskeli kanssin luona, kaikessa rauhassa miettien Blankeneseä ja sen asioita, tuli Jan Guldt hänen luokseen ja sanoi, heilauttaen päätään rohkeaan tapaansa: »Nyt ollaan toki jo jossakin! Eilen hän sanoi minulle kovin pahoittelevansa tuota siltajuttua. Hän sanoi, ettei hän ymmärrä, miten hän saattoi olla sillä tavalla, kun en minä kuitenkaan koskaan ole millään lailla ollut häntä vastaan. Näetkös sinä nyt? Kun ihminen vaan tahtoo!»
Karl Kröger kohautti olkapäitään ja sanoi epäilIen: »Kunhan se vaan olisi totta, Jan Guldt! Ukko on ainoa, joka on nähnyt hänen silmänsä ja hän sanoo, etteivät ne ole hyvät. Kunhan ei vaan lopulta kävisi huonosti ja ukko taas saisi sovittaa juttuun vanhaa loruaan, joka aina on hänen hampaissaan: johan minä sen niin ajattelin!»
Mutta Jan Guldt ravisti ylimielisenä päätään ja sanoi: »Mokomakin…?» ikäänkuin ei kapteeni Bosselmann tällaisista asioista ymmärtäisi hölynpölyä.
Kun he sitte saapuivat Sidney’hin, jättivät norjalaiset laivan. Vanha, valkohapsinen kapteeni, Uusi Testamentti sinisen takin sivutaskussa, kävi antamassa kättä koko miehistölle. Kun hän tuli viiden pelastajansa luo, silitti hän heidän käsiään ja sanoi, että hän tällä iällään kyllä jo olisi ollut kypsä menemään elämän tuollekin puolelle; mutta kyllä hänen vanha vaimonsa tulee olemaan kovin iloissaan, kun hän taasen palaa kotiin.
He nauroivat kaikki viisi ja sanoivat: »Hei vaan, kapteeni! Lähtekää te taas vaan vesille! Kyllä me vedämme teidät maihin!»
Hän ravisti hymyillen valkeaa päätään heidän hyväntahtoiselle ylimielisyydelleen. Sitte katsahti hän Jan Guldtiin ja lausui vakavan lempeästi ja hyvin painavasti: »Sinun täytyy vielä, poikani, oppia tarkkaamaan maailmaa. Kas, sitä on kolmenlaista: yksi meidän päässämme, joka kuuluu meille, ja yksi tuolla ulkopuolella, meidän ympärillämme, joka kuuluu ihmisille, ja yksi, taas aivan toisellainen, joka kuuluu Jumalalle. Sinä ajattelet vaan omaasi ja elät vaan omassasi; sinun täytyy enemmän tarkata molempia toisia.»
Mutta Jan Guldt oli aivan liian voitonvarma ja onnellinen; hän ei ensinkään kuunnellut mitä vanhus sanoi. Hän nauroi ja sanoi ylpeästi: »Kyllä minä vaan suoriudun kaikista kolmesta, kapteeni.»