Kun he pitkältä matkaltaan palasivat Hampuriin, sanoi Jan Guldt hyvästi kaikille, Karl Krögerillekin, jonka jo muutaman päivän päästä oli määrä lähteä merille uudella laivalla; ja läksi myöhäisenä iltana kävelemään Blankeneseen.
Mutta turhaan rytyytti hän ovea ja turhaan koputti- hän keittiön ikkunaan. Pitkän, äänettömän ihmettelyn perästä huomasi hän suuren, harmaan pahvipalan riippumassa nuorasta ovenkääkässä. Hän otti tikut taskustaan, veti tulta ja luki: »Äitisi kuoli kaksi viikkoa sitte. Koska hän sairasti kahdeksan viikkoa ja sai hoitoa, lääkärinapua ja rohtoja, niin hänen omaisuutensa meni siihen, etkä sinä niinmuodoin ole saapa mitään perintöä. Sukulaisten puolesta: Topias Guldt vanhempi Sechslingstreppen varrella.»
Hetkisen seisoi hän liikkumattomana ja kuunteli pienen asumuksen seinivierellä. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä olisi totta, varmaan heti täytyisi kuulua hiljaista astuntaa ja salvan viipyen ja epäluuloisesti siirtyä syrjään. Sitte laskeutuisi laiha, kankea käsi hetkiseksi hänen käsivarrelleen ja käsivartta myöten karkaisi suloinen vavistus aina rintaan asti ja sydän rinnassa sylkähtäisi kuumana. Mutta ei kuulunut mitään. Silloin päästi hän salvan, johon hän odottaessaan oli laskenut kätensä, irti, ja jäi siihen paikkaan seisomaan. Hän koetti käsittää, ettei äitiä enään ole hänen elämänsä lämpimässä pyhätössä ja ettei hänellä enään maailmassa ole kotia. Hän kääntyi pois ja kulki, pää painuksissa, valoisassa yössä pitkin rantatietä, kiipesi sitte ylös jyrkkiä portaita ja itki siinä, missä tiheä pensaikko molemmilta puolilta yhtyy, itki niin kauvan kuin maittoi. Ja palasi sitte Hampuriin.
Seuraavana päivänä meni hän Altonaan ja ilmoittautui kouluun, kuten hänen tarkoituksensa alunpitäen oli ollut, niiltä ajoilta asti, jolloin rahat vielä olivat hänen hallussaan. Sitte osti hän kaikki välttämättömät koulutarpeet, kuten sekstantit, piirustuslaatikot, kirjat ja paperit, ja siihen menivät kaikki hänen rahansa. Vihassaan Jumalaa ja ihmisiä vastaan tunsi hän selvästi vain sen asian, että hänen täytyy ajaa läpi tämä tuuma, vaikka pitäisi valvoa silmät puhki tai kuolla nälkään.
Hän oli ajatellut, että jossakin koulun likellä olisi hankittava sen verran työtä, että saisi siitä asunnon ja ruuan, ja hän läksi paikalla — oli jo ilta — hakemaan. Hän kiersi muutamia katuja ja katsahti erinäisille pihamaille, joilla oltiin työssä; mutta hän huomasi, että joka työn ääressä oli tekijä eikä viitsinyt kysyä. Koko yritys näytti alunpitäen epäonnistuvan.
Hän tuli nyt Altonasta Oevelgönnen seutuville, jossa vielä siihen aikaan pienten, kaltevien puutarhojen yläpuolella oli rivi vanhoja olkikattoisia asumuksia. Yksi niistä, joka vielä tänäkin päivänä pysyttelee paikoillaan, on erittäin vanha ja matala. Lisäksi tuntee joka mies sen siitä, että ihan sen edessä, ruosteisella jalustalla seisoo vanha tykki, suu auki satamaan päin.
Hänen astuessaan kuoppaista tietä, istui alhaalla, sen asumuksen edustalla, missä tykkikin oli, ruskealla puurahilla pieni, vanha akka, köyhän vaatteissa, käpertyneissä työkäsissään paksu, sininen sukankudin. Nuori mies katsahti ympärilleen, olisiko likellä ihmisiä — sillä häntä hävetti lyöttäytyä puheisiin vanhan, nyrpeän akan kanssa — ja kysyi sitte kiireesti kysyttävänsä: tiesikö vaimo mistä hän voisi saada työtä muutamaksi tunniksi päivässä. Vaimo nosti päätään ja katsahti uteliaana hänen rohkeisiin kasvoihinsa. Hän ei oikein ymmärtänyt häntä, siirtyi hiukan syrjemmälle ja lausui vanhan ihmisen malttavalla tyyneydellä: »Istu tähän ja kerro, mitä sinä oikein tahdot minusta.»
Nuorukaisen piti siis istuutua ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi, kaiken aikaa läjäytellen kädellä polveensa, että hänen asiansa nyt olivat sillä kannalla, että hänen piti saada työtä. Hänen ei ollut kovinkaan vaikea selvitellä eukolle tätä kaikkea, koska pieni tanakka eukko tuntui hänestä niin kumman näköiseltä, ikäänkuin hän olisi ollut Punahilkan isoäiti tai joku muu henkilö, jolla ei ollut mitään tekemistä nykyisen ajan ja sen kurjuuden kanssa. Eukko kutoi kaikessa rauhassa sukkaansa, vain silloin tällöin katsahtaen ylös tai tien päähän, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin.
»Eikö sinulla sitte enään ole vanhempia elossa?» kysyi hän.
Nuorukainen kertoi äitinsä juuri kuolleen. Isä taas oli nuorena miehenä, kuten ennen häntä isoisä, jäänyt Hollmannin laivalle. »Isoisä kulki kauvan Hollmannien asioilla.»