»Vai niin vai», sanoi eukko. »Vai jäivät molemmat Hollmannin laivoille! Niin, niin… paljon ne ovat ottaneet hengiltä ihmisiä! Niin… niin! Mutta mitäs te sille voitte? Toisella ihmisellä on toisellainen luonto kuin toisella. Koska Jumalan täytyy tulla toimeen kaikkien kanssa, niin täytyy meidän myöskin.»
Nämä sanat vimmastuttivat nuorukaista siihen määrään, että hiukset hänen lakkinsa alla nousivat pystyyn. Hän virkkoi, silmät villeinä vihasta: »Sitä mieltä en minä ole, jumalavita! Jumala saisi rangaista heitä rutolla ja helvetillä ja ihmiset saisivat nostaa heidät jaloista riippumaan, kunnes he kuolisivat.»
Vanhus huojutti hitaasti, sukkaansa kutoen, päätään. »Kun ihminen tulee vanhaksi», sanoi hän, »niin hän tietää, ettei maailmassa käy niinkuin hän tahtoisi; ja kuitenkin hänen täytyy kestää. Ajatteleppas, että minun ainoa poikani jo neljäkymmentä vuotta kulkee Hollmannin laivalla… aina samalla, Anna Hollmannilla! Pursimiehenä. Se se on jotakin!»
Nuorukainen kalpeni kiukusta. »Menkää muille puhumaan sellaisia!» sanoi hän. »Voihan sitä ottaa hyyryn Hollmannille, jollei enään mistään muualta saa paikkaa, taikka jos uhalla ja pilkan vuoksi kerran tahtoo tehdä sellaisen matkan, jotta siitä sitte voisi puhua ihmisille. Mutta vuosikausia?! Neljäkymmentä vuotta Anna Hollmannilla!»
Vanhus jatkoi tyynenä työtänsä. »Hän ei yleensä puhu siitä», kertoi hän. »Mutta välistä, kun hän on hulluna ja hurjana — hän on nimittäin vähän viinoihin menevä — sanoo hän olevansa naimisissa Anna Hollmannin kanssa. Ja sanoo olevansa katolisella tavalla, niin ettei saa eroakaan. Ja kyllähän minäkin sen uskon että ne ovat kokeneet paljon yhdessä. Ensinnä kuusikymmenluvulla kuljetti Anna Hollmann puolet Meklenburgia Amerikkaan, ja sitte seitsenkymmenluvulla neekerejä Afrikasta Brasiliaan. Ja kaikenkarvaisia muita retkiä lisäksi. Eipä taitanut yksikään olla kehuttava!… Mihin sinun isoisäsi sitte läksi Hollmannin laivalla?»
»Brasiliaan, tai jonnekin Brasilian rannikolle», vastasi nuorukainen.
»En tiedä tarkemmin.»
»Vai niin!» sanoi eukko. »Varmasti nekin ovat olleet kurjia matkoja.
Brasilian rannikolle!»
»Niin», sanoi nuorukainen. »Meidän suku on arvossapidettyä väkeä Blankenesestä ja minun isoisäni oli kunnioitettu mies, vaikka sanotaankin hänen olleen vähän kiivasluontoisen. Älkää puhukokaan hänestä. Kuka sitä tietää, mikä hänet johti siihen. Puhukaa te Hollmanneista, jotka sata tai kaksisataa vuotta ovat nylkeneet ihmisiä kurjilla laivoillansa ja saattaneet semmoiset määrät kunnon väkeä hukkumaan!»
Vanhus huojutteli päätään ja puuttui puhumaan hitaasti ja perinpohjaisesti: »Vanha Dierks ja minä — vanha Dierks on jo viisikymmentä vuotta ollut kuskina vanhalla Hollmannilla ja minä palvelin siellä nuorena tyttönä muutamia vuosia — me teemme aina pientä pilaa vanhasta Hollmannista. Ymmärräthän sinä, äijästä, joka kuljetti meklenburgilaiset ja neekerit meren poikki. Hän on jo sivuuttanut yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa, mutta hän ajelee vielä joka keskiviikko ja lauvantai Elben rantatietä. Ihmiset puhuvat hänestä paljonkin, sanovat ettei hän kuole, kun hänellä on niin paha omatunto. Mutta me, minä ja vanha Dierks, tiedämme asian; se ei ole ensinkään niin, vaan se on sitä, että raha tuottaa hänelle niin paljon iloa, ettei hän raaski luopua siitä. Keskiviikkoisin ajaa vanha Dierks hänet aina tänne minun luokseni ja sitte me teemme hänestä pientä pilaa… Kas, tuollahan hän jo tuleekin.»
Ylhäiset kaleesit, edessä virkeät hevoset, kääntyivät mäeltäpäin, tulla viilettivät tietä pitkin ja pysähtyä nykäyttivät pienen ruskean rahin eteen. Vaunun kulmassa istui, tai oikeammin makasi, rintaa myöten kirjavan, jättiläiskokoisen tiikerintaljan peitossa, ikivanha mies. Hänen päänsä oli pieni kuin neljäntoistavuotiaan pojan, keltainen ja kauttaaltaan rypyillä.