Vanha vaimo pysyi levollisena istumassa penkillään eikä hänen työnsäkään pysähtynyt. »No», virkkoi hän tuttavallisesti, »mitäs rikkiviisaita asioita te nyt tällä viikolla olette hautonut, Hollmann?»
Vanhus hymähti, hyvillään mairittelusta, mutta nosti samalla vakavasti pientä, kellertävää kättään ja lausui silmät suurina päässä: »Kaikki on ollut päin hongikkoa! Päin hongikkoa! Olisin voinut ansaita paljon enemmän rahaa.»
Eukko pudisti kuteessaan päätään ja sanoi rehellisen vakuuttavasti, ikäänkuin hän olisi rauhoittanut lasta: »Ei, ei, Hollmann!… Älkää te nyt vanhoilla päivillänne panko päähänne sellaisia! Te menettelitte ihan oikein. Mitä te annoittekaan vanhasta preussilaisesta siirtolaistaalarista?»
Vanha herra hymyili ystävällisesti; »Siinä kuuden- ja seitsemäntoista killingin vaiheilla.»
»No niin», kehaisi eukko yhä kutoen ja tuskin katsettaan nostaen: »Onhan se hyvä kauppa!? Ja sitte te vielä loruatte, että koreista aivinoistanne ja suurista liikkiöistänne siellä meni niin korkea tulli, että olisi ollut parempi myydä ne täällä. Ja aivinat ja liikkiöt te vielä lisäksi saitte melkein ilmaiseksi. Kyllä te vaan olette ryövännyt aika tavalla, Hollmann! Ja merellä saivat ihmiset vielä nähdä nälkää, ja aika tavalla!»
Vanha herra myhähteli tyytyväisenä itsekseen, kuten vahingoniloinen poikaviikari. »Viisashan sitä olla pitää!» sanoi hän vanhalla, kimeällä äänellään. »Viisashan sitä olla pitää! Ne ne olivatkin aikoja! Ei valtion tarkastusta! Se oli pääasia: ei valtion tarkastusta! Eikä julkisuutta paljon ensinkään! Kauppaa sai hieroa niin paljon kuin halutti.»
»Miljoonia te olette ansainnut», sanoi eukko.
Vanha mies hymyili hyvillään mairittelusta; ja kuten turhamainen tyttö ystävättärien seurassa tahtoo johtaa keskustelun toisesta ihailijasta toiseen, sanoi hänkin hymyillen: »Mutta sitte minä tein erehdyksen. Mustat, jotka minä sitte kuljetin Brasiliaan… minun ei olisi pitänyt sulloa niitä niin piukkaan. Niitä kuoli liian paljon; kerrankin enemmän kuin puolet. Ne olivat suuria vahinkoja.»
Kuski, joka leveänä ja jäykkänä istui pukilla, piiska pystyssä korvan ja hatunreunan juuressa, käänsi kasvonsa, muuten muuttamatta asentoaan, ja virkkoi yksivakaisena: »Anna hänelle aika lailla. Kyllä hän sietää! Väkevämpää tupakkaa.»
Eukon tasaista kutomista jatkui keskeytymättä. »No niin», sanoi hän, »siitähän hyvästä teidän Henrikki poikanne istuukin kuivalla saarella Brasilian edustalla Anna Hollmannin kapteenin kanssa. Mikäs sen saaren nimi onkaan?»