»Fernando Noronhalla he istuvat», sanoi kuski, kääntämättä jäykkää päätään.
Vanha herra koetti hiukan taivuttaa päätään ja virkkoi hiljaa, silmät pystyssä. »Mahtavatko he vielä olla hengissä?»
Kuski käänsi jonkun verran päätään ja sanoi: »Hän pelkää Henrikin vielä palaavan vaatimaan perintöosaansa.»
»Mitähän he siellä mahtavat saada syödäkseen?» sanoi vanha vaimo. »Ei suinkaan muuta kuin heinää ja kasimatoja.»
Vanha herra myhäili tyytyväisenä. »Hyvä vaan, että on siellä», sanoi hän. »Hyvä vaan! Hän olisi antanut kaiken mennä! Kaiken!»
»Se ei ole totta», sanoi kuski tyynesti eukolle, »se on selvä valhe.
Henrikki ei ensinkään ollut sellainen. Hän oli vaan parempi kuin muut.
Hän oli hyvä ihminen ja piti vanhuksen likaisia vehkeitä silmällä.
Siinä se oli.»
Vanha herra ei ensinkään näyttänyt kuulevan mitä kuski puhui olkansa yli. Hän viipyi vielä vangittujen luona Brasiliassa. Hän koetti taasen taivuttaa itseään eteenpäin ja toisti hiljaa ja uteliaana: »Ovatkohan ne siellä vielä hengissä? Molemmat sitkeitä poikia, sekä kapteeni että Henrikki.»
»Niin», virkkoi eukko, »kyllä niiltä sitkeiltäkin pojilta on vaadittu uskoa Hollmannin laivoilla… Näettekö te tämän nuoren miehen tässä? Sekä hänen isänsä että isoisänsä ovat jääneet Hollmannin retkille.»
Vanha herra kumartui miltei kohteliaana eteenpäin kuten kauppias, joka mielellään näkee uudelleen miehen, jonka kanssa ennen on ollut hyvissä kaupoissa. »Mikäs teidän nimenne on?» sanoi hän suopeana.
Jan Guldt karkasi pystyyn ja kiljaisi, palavat, vihan kyllästyttämät silmät aivan hänen kasvojensa juuressa: »Jan Guldt Blankenesestä.»