Vanhus laskeutui kiireesti paikoilleen ja lausui pelästyneenä ja hiukan hengästyneenä: »Nuo kasvot… Jan Guldtin pojanpoika!» Sitte puhui hän kylmäkiskoisella äänellä, samalla, jolla hän varmaan aikoinaan oli käskenyt laivojensa miehistöä, vanhalle kuskille: »anna mennä!»
Vanha kuski myhähteli tyytyväisenä ja sanoi: »Se tupakka oli liian väkevää!» ja läksi ajamaan.
»Näittekö te?» sanoi Jan Guldt leimuavin silmin: »Miten hän pelästyi isoisäni nimeä? Näittekö te, että isoisäni on ollut kunnioitettava mies? Näittekö te? Senkin vanha roisto! Kuinka minä olen iloissani, että annoin hänelle!»
»No niin», sanoi eukko ja pani kokoon kutimensa. »Hyvää se sille teki! Tule nyt, niin saat syömistä. Minulla sattuu juuri olemaan hyvät varastot. Poikani, joka on pursimiehenä Anna Hollmannilla, kuten tiedät, palasi eilen laivoineen Afrikasta ja antoi minulle rahaa. Hän meni tuonne anniskeluun, tuolla kulmassa; siellä hän nyt juo itsensä täyteen. Muuten hän on hyvä poika.»
Ja sitä puhuessaan astui hän hitaasti, kaidepuuta myöten, ylös mäkeä, tykin ohi matalalle, lynkälle puoliovelleen. Läpi pienen keittiön, jonka muuri ja pöytä täyttivät miltei kokonaan, johdatti hän vieraansa matalaan, mustaan huoneeseen, jossa kaikki viipotti ja kiikotti: permanto, seinät, katto, ja seinällä vanhan keisarin ränstynyt kuva; hän pyysi nuorukaista istumaan penkille, joka kulki molempien ikkunoiden alla.
Sitte hän kantoi varastonsa pöytään ja nuorukainen söi. Hänen syötyään toi eukko ikivanhan tupakkakukkaron, jossa vielä oli lehtiä monen piipun täydeltä, ja sanoi: »Totta sinulla on nysä matkassasi? Polta vähäisen!» Ja hänen pantuaan piippuun ja sytytettyään tupakan, nuuskiskeli eukko ilmaa, nyökytteli päätään ja sanoi tyytyväisenä: »Siitä tulee heti toinen kurssi; sellainen hyvä miesväen haju.»
Nuorukainen poltteli, pitäen piippua mukavasti edessään pöydällä, niin että valkoinen savu kuni sorjasta pienestä kokko valkeasta nousi hämärän läpi ylös kiihottavaa kattoa kohti, leijaellen vanhan keisarin kuvan ympärillä, ja ajatteli: »Nythän sitä on vatsa täysi! Kunhan olisi yösija!» Hän laskeutui hiukan nojalleen, haki mukavan asennon ja mittasi penkkiä puolelta ja toiselta sekä rupesi sitä kehumaan: »Aika hyvä penkki, muori kulta! Poikanne panee kai tähän maata, kun hän palaa ravintolasta? Vai eikö? Vahinko, ettei niin leveällä ja hyvällä penkillä nukuta. Kyllä siinä menee yö ilman että kyljet hankaantuvat. Jollen minä tässä olisi raivostunut Hollmanneille ja koko maailmalle, kun jouduin juttuun senkin vanhan tiikerintaljan kanssa, niin luulen melkein, että saisin unta tuolla penkillä.»
Eukko käsitti hänet vihdoin ja sanoi: »Eikös sinulla ole edes yösijaakaan, poika parka? Saathan sinä mielelläsi jäädä tänne maata penkille.» Ja hän nousi ja nouti vanhan, palmikoidusta oljesta tehdyn tyynyn päänalaiseksi ja laski siinä häärätessään pientä, lystillistä pilaa itsestään: »No, on mulla nyt yö! Ensin saan piipunkäryä huoneeni täyteen niin että sydän siitä jo ihan sulaa, ja sitte jää karski poika tänne vielä yöksi; niin että minulla nyt taas ensi kerran on kaikki se sama ilo, mikä minulla viisikymmentä vuotta sitte oli joka ilta.»
Hän meni vielä kerran keittiöön tarkastamaan tulta liedellä, sitte hän rupesi riisuutumaan ja vaipui siinä, kuten vanhojen vaimojen tapa on, niin ajatuksiinsa ja mielikuvitteluunsa, että hän oli kuin muissa maailmoissa. Nuorukainen taas veti saappaat jalastaan, pani ne tyynyn alle, joka ei ollut tarpeeksi korkea ja heitti pitkäkseen.
Hän oli jo taas vyöryttämäisillään ilmoille kaiken aikaa kyteneen vihansa Hollmannien pahantekoja ja Jumalan pitkämielisyyttä vastaan; mutta ukkosilma supistui hiljaiseen salamoimiseen. Turha haeskeleminen kaduilla ja illan tapahtumat olivat väsyttäneet häntä. Hänen ajatuksensa kulki sentähden hitaasti ja pian liiti hän kuin kutsuvaa tietä pitkin unen valtakuntaan ja siellä kulki hän koreassa veneessä suotuisan tuulen tuudittamana ja kauniit, alastomat tyttöset, joiden kasvot ja liikkeet olivat rohkeat ja jotka muistuttivat kaljuunakuvia, sukelsivat ylös, alas tutkimassa pohjaa, voisiko Jan Guldt kulkea vaaratta. Hän silmäili heitä hymyillen ja ystävällisen hyväksyvästi. Mutta hänen aistinsa pysyivät kaiken aikaa täysin levollisina, sillä hän ei vielä milloinkaan, valveellakaan ollut koskenut naiseen. Siihen määrään hän kunnioitti ja pelkäsi häntä.