Hänen retkeillessään unen mailla niin kauniisti ja onnellisesti kuin psalmissa sanotaan: sinä teet enkelisi tuuliksi, ja kun ei aamuun enään ollut pitkä aika — kuuli hän huutoa ja melua ikkunoiden alta, rupesi kiireesti miettimään missä hän oikeastaan oli, ja kuunteli.
Eukko kammersi jo kankein jaloin ääntä kohti. »Se on poikani», virkkoi hän ja hänen vanhassa äänessään oli hellä sointu. »Kun hän lähtee ravintolasta, niin hän aina tulee minun ikkunani alle, että minä tietäisin hänen siivosti menevän nukkumaan. Hän on vähän viinaan menevä, mutta silti hyvä poika.»
Eukko meni ikkunaan, katsoi ulos ja hymähteli hiljakseen: »Tiedätkös sinä mitä hän siellä tekee? Kuuletkos? Hän näkee pelkkiä Hollmannin laivoja Elbellä ja ammuskelee niitä vanhalla tykillä. Sanoo joka laivan nimeltä… Kuunteleppas nyt… noin! Kuulitkos? Anna Hollmann saa suurimman panoksen.»
Juopunut ammuskeli jonkinlaisella pikatulella ja hänen juoponkurkustaan puskui kulisten villiä sanoja. Eukko ei kuullut mikä hätä noissa äänissä purkautui ilmoille. Hän nauraa hihitti sydämellisesti ja vanhaan ääneen tuli hellä sointu: »Niin hän aina tekee, kun hän yöllä tulee ikkunani alle! Hän ampuu kaikki Hollmannien laivat pirstaleiksi. Hullunkurista!» Hän nauroi ja koputti lujalla kädellä ruutuun.
Jo kuuli juopunut. Hän erkani tykistä, katsahti ikkunaan, näki äitinsä ruudun takana, oikaisi itsensä suoraksi, miltei ylpeään ryhtiin ja lausui kunnioittavasti, ikäänkuin esittäen virallista tiedonantoa: »Nyt nuku levollisesti vanha äitini! Minä menen nyt kotiin!» Ja astui raskain, epävarmoin askelin alas mäkeä.
Eukko lönkötti takaisin vuoteeseensa ja nuorukainen asettui takaisin penkilleen. Hän makasi silmät selällään, ajatellen pursimiestä ja tämän elämää ja lensi siitä kuin tulisin siivin, hehkuvassa vihassa, keskelle Hollmannien elämää. »Sata vuotta he nyt olivat kun olivatkin lähettäneet laivojaan merten taa, muinoin tekemään konnantöitä, nyt — vailla puhtautta ja riittävää ravintoa, liian vähin väin, joten miehistön piti raataa yli voimiensa — pahimmille kuumeseuduille, niin että moni jäi sinne kuolemaan kuumeeseen. He lähettivät laivat matkalle ränstynein konein niin että joka vuosi joku laiva miehistöineen päivineen meni pohjaan. Ja entä näiden laivojen herra? Iäisyyden portilla, jonka takaisesta elämästä toki ei uskotonkaan voi tietää mitään, iloitsi hän vaan teoistaan. Ja iloitsi miltei lapsellisella mielellä poikansa ja vanhan kapteeninsa tuhotusta elämästä. Mahtoivatkohan nuo molemmat jo maata kuolleina Fernando Noronhan kuumassa hiekassa, kahleet vieläkin painamassa kuivuneita jalkoja? Vai elivätkö he kuume vanhoissa luissaan, nähden nälkää ja janoa? Sellaisia olivat Hollmannit. Kirotut… antakaa takaisin isäni ja isoisäni! En viruisi täällä kerjäläisenä kovalla rahilla, jolleivät Hollmannit olisi vieneet heitä! Ja minun äitinikin ovat he surmanneet minulta, sillä isäni varhainen kuolema vei hänet hautaan. Tänne äitini! Tänne kaikki kuolleenne! Heidänkin vaimonsa ja lapsensa makaavat kovilla raheilla. Tuokaa tänne! Kirottu maailma…!» Hän iski nyrkkinsä vanhan rahin kaidepuuhun niin että rytisi.
Eukko karkasi ylös unestaan. »Herra varjelkoon!» sanoi hän. »Mikäs sinun on?»
»Äh!» vastasi nuorukainen tullen järkiinsä ja raskaasti hengittäen vihansa vallassa. »Minä tahtoisin totisesti olla piru!»
»Herra hyvästi siunatkoon!» sanoi eukko. »Sinä punaposkinen poika!
Minkätähden sitte juuri piru?»
Nuorukainen kääntyi seinään päin ja puhui synkkänä: »He veivät minulta isän ja isoisän, he tekivät minut naurunalaiseksi, kun vielä olin lapsi; ja tekivät minut köyhäksi ja orvoksi. Jos minä vielä kerran satun näkemään jonkun Hollmannin, niin astun ihan toisena miehenä hänen eteensä.»