Hän vietti karua, köyhää elämää matalassa, olkikattoisessa töllissä rannalla, jossa sellaisia siihen aikaan vielä oli paljon, yhdessä taemmista vuokra-asunnoista, johon kuului kamari ja keittiö, sekä elätti itseään aamusta iltaan pesemällä ja parsimalla vaatteita kymmenkunnalle merimiehelle. Siinä hän tarkasti piti kiinni pennistä ja saattoi yhdenkin pennin takia nostaa kiukkuisen, itsepintaisen rähäkän, mutta tästä painui hänen poikansa nuoreen sieluun uskollisuuden ja hiljaisen, jäykän velvollisuudentunnon kuva.
Äiti puhui vähän ja tokaisi nekin vähät äreästi tulemaan, tehden samalla kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin vastenmielistä. Mutta siinä vähässä mitä hän sanoi, antoi hän pojan sielunelämälle sen ensimäisen suunnan. Hän ei sisunsa katkeruudesta tuonut ilmi muuta kuin miehensä kuolemaa koskevia seikkoja ja siinä yhteydessä ilmensi hän aina tulemaan, että Hollmannit, samaisen Anna Hollmannin isännät, kiusasivat laivansa miehistöä nälässä ja muussakin kurjuudessa ja että he olivat syypäät hänen miehensä kuolemaan. Hän kertoi vielä senkin, että pojan isoisä Hollmannien palveluksessa oli saanut surmansa. Hän oli kerran yhdellä heidän laivallaan mennyt Brasiliaan, luultavasti olemaan osallisena jossakin huonossa, joka tapauksessa lainvastaisessa yrityksessä ja sille tielleen hän oli jäänyt. Näistä molemmista tapauksista hän haasteli, tavallisesti äreiden yksinpuhelujen muodossa. Kun hän sitte oli puhunut loppuun ja taasen äänetönnä istui kumartuneena merimiestensä karkeiden, harmaiden villasukkien ja paksujen paitojen ääreen, lausui hän vielä kerran julki mielipiteensä, kooten äkeän arvostelunsa Hollmanneista seuraavaan muotoon: »Se oli heidän tahtonsa! Heidän tahtonsa se oli, Jan Guldt. Murhamiehiä he ovat!» Pieni poika häntä vastapäätä kuunteli tätä hänen alituista toisteluansa halukkaasti, sillä hän oli hänen aito poikansa ja imi sanat veriinsä.
Hänen kasvaessaan kävi äiti yksinäisen elämänsä ja katkerien ajatustensa vaikutuksesta vähitellen niin ihmispeloksi ja harvapuheiseksi, ettei hän enään vaihtanut sanaa kenenkään kanssa, kun ei hän enään uskonut kehenkään. Vähitellen tuli hän puhuneeksi vain toisten puheen joukkoon, kun joku hänen merimiehistään oli kertonut jostakin haaksirikosta. Istuen karkeiden, harmaiden sukkien, paitojen ja jakkujen keskellä, lieden laidalla, tulen ääressä, joka kiehutti hänen laihaa kahviaan, puhui hän silloin pojalle hänen isästään, jonka oli pitänyt kuolla niin nuorena, ja isoisästään, joka ehkä vielä tänäkin päivänä virui vankina jossakin kaukana Brasiliassa, sentähden että hänen Hollmannien käskystä — tietenkin vastoin omaa tietoaan ja tahtoaan — oli täytynyt tehdä jotakin pahaa. Ja miten paljon merimiehiä Hollmannit vielä senkin jälkeen olivat lähettäneetkään kuolemaan?! Sellaista väkeä olivat Hollmannit! Ja olleet sellaisia jo sata tai kaksi sataa vuotta. Niin hän sanoi. Ja hetken vaiettuaan kohotti hän vielä kerran päätään ja sanoi: »Eikö se ole totta, Jan Guldt? Eikö se ole totta?»
Poika istui toisella puolen valkeaa ja raivostui molempien kuolleiden ja kaikkien noiden muiden kohtalosta. Hän katsoi äitiin likekkäin lepäävine silmineen ja sanoi, rohkeat kasvot vilkkaan vihan vallassa: »Jos Hollmannit vielä elävät, kun minä tulen suureksi, niin saat nähdä vaan, äiti! Silloin sanon heille suorat sanat!»
TOINEN LUKU.
Kun hän tässä seurassa, tämän yksipuolisen keskustelun ravitsemana oli tullut neljäntoista vuoden vanhaksi ja jo katseli laivaa lähteäkseen ensimäiselle retkelleen, äkkäsi hän eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna rannalla pienen veneen, jolta laivanpotkuri oli rikkonut perän. Hän joutui kuuman kiihkon valtaan, juoksi pientä hampurilaista urheilijajoukkuetta vastaan, joka, pojat puettuina valkeihin puseroihin ja laulaen, asteli tietä, ja pyysi nopein sanoin, että vene pelastettaisiin hänelle ennenkuin paikalle ehtisivät kalastajat, jotka muuten aina korjasivat haltuunsa senkaltaisen tavaran. Matkustavaiset nuorukaiset mielistyivät poikaan, joka kuumin silmin seisoi heidän edessään, ja hänen pyyntönsä, joka antoi heille tilaisuutta osoittaa voimiaan ja taitoaan, huvitti heitä suuresti. Heitä juoksi neljä miestä kauvas veteen, he toivat veneen maihin, vetivät sen rannalle, kävivät siihen kiinni ja kantoivat sen puutarhaan. Sitte he entistä reippaampina ja laulaen jatkoivat matkaansa.
Vene virui nyt pienessä, piiloisessa puutarhassa, käyrien luumupuiden suojassa ja auringonvalot liukuivat, aina kun hiljainen tuuli löyhytteli molempia puita, leikkien ja lepatellen ja vailla kaikkea vakavuutta edestakaisin pitkin sen pintoja. Ja pojassa kasvoi kasvamistaan epäilys, saisiko hän siitä kalua. Tehdäkseen lopun epäilyksistä virkkoi hän vihdoin itsekseen: »Tahdonko minä? Vai enkö minä tahdo?» Ja äidilleen, joka katsahti ulos keittiön ovesta, hän sanoi: »Minä olen sen päättänyt, äiti, etten syö ennenkuin veneessäni on uusi peräkeula. Ei siis puhuta syömisestä eikä juomisesta ennen sitä.»
Ensin sahasi hän siististi poikki lautojen rikkoutuneet päät. Sitte piirsi hän vanhaan tammiseen tynnyrinpohjaan, jota hän kauvan oli säilyttänyt, uuden veneenpeilin ääriviivat; sitte hän laudasta sahasi piirustetun pinnan ja se työ maksoi aika vaivan. Hän auttoi taskuveitsellään ja sitä piti alituisesti teroittaa. Hän teki työtä sellaisella kiihkolla, että aina kun tuulenhenki kävi luumupuissa, ajaen valotäpliä sinne tänne, hikikarpalot välkkyivät hänen punertavissa hiuksissaan.
Kun äiti, joka silloin tällöin katsahti pienestä, sameasta keittiön ikkunasta, huomasi työn menevän toiseen päivään, rupesi häntä huolestuttamaan. Tuntien pojan ja tietäen hänet joka suhteessa itsensä kaltaiseksi, nousi hän ennen aamunkoittoa, taittoi suuren kappaleen leipää, pani sen paperiin ja asetti käärön vanhan karviaismarjapensaan alle, ikäänkuin joku matruusi siitä kulkiessaan olisi heittänyt sen siihen. Poika näkikin käärön, haistoi leivän tuoksun ja tiesi paikalla — äitinsä poikana — mistä se oli kotoisin; mutta hän pysyi päätöksessään kunnes vene iltapäivällä oli täydessä kunnossa.
Seuraavana päivänä ryhtyi hän taasen työhön, teki veneeseen maston ja peräsimen ja valmisti kellahtavasta, paikatusta lakanasta, jonka muuan kalastuskaljaasin matruusi-vietävä oli jättänyt hänen äitinsä haltuun, kaikesta päättäen ainiaaksi ja omansa kokonaan unohtaen, mukiinmenevän purjeen, sekä pani kaikki muutkin kappaleet kuntoon. Samana iltana kutsui hän vielä kokoon leikkitoverinsa, jotta he tulisivat viemään hänen venettään vesille. Se oli isän ajoilta asti virunut kanakopissa ja nyt hän oli sen korjannut.