He tulivatkin ja asettuivat veneen ympärille, lausuen arvosteluja lujalla äänellä ja kauvan ja kiihkeästi kiistellen sen tiiviydestä ja syvässäkäynnistä, kuten kaikesta muustakin. Äkkiä huomasivat he, että tämä kaikki pian nähtäisiin, vaikenivat, kävivät kiinni veneeseen ja kantoivat koko pienen vehkeen rantaan.
Sattumalta joutui naapurin poika, joka oli jonkun verran vanhempi, kotinsa ikkunasta näkemään pienen kulkueen. Hän oli vasta palannut ensimäiseltä retkeltään tropiikista, tuoden mukanaan malaarian, ja vietti nyt ikäviä päiviä äitinsä majassa, odotellen kaikkinaisia saavuttamattomia asioita ja varsinkin Jan Guldtia, joka vallan pursui elinvoimaa; sillä hän oli — malaariaa lukuunottamatta — luonnostaankin äreä ja kitupiikkimainen. Hän huomasi paikalla veneen oudon, tylpän ja kömpelön muodon, karkasi ulos ovesta, tarttui keltaisine, laihoine käsineen ohueen, vaaleaan tukkasänkeensä ja huusi ääneensä, pyöreät, veltot kasvot yhtenä nauruna: »Hooi! laivaa lasketaan telakasta! Tulkaa katsomaan, Jan Guldt laskee laivaa telakasta!»
Tämän kuulivat muutamat vanhat kalastajat ja lapset ja ajattelivat: »Mikäs nyt on Paul Grienillä? Mitäs hän nyt naukuu — tavallisestihan hän maukuu?» ja heitä ilmestyi kaikkiin nurkkiin ja he läksivät mukaan rantaan. Vanhat sanoivat: »Hän on taittanut pyrstön venepahaiselta ja laittanut sille uuden!» Lapset nauroivat ja menivät Jan Guldtin puolelle, josta he pitivät kuten lapset pitävät tulesta, ja yltyivät kehumaan: »Jan Guldt tekee mitä ikinä vaan tahtoo! Kun hän kovertaa puolenmarkan limpun, niin siitä tulee vene!» Paul Grien venytti keltaista, velttoa naamaansa ja huusi entistä äänekkäämmin: »Katsokaa Jan Guldtin puolenmarkan limppua… Ei… vaan Jan Guldtin rahakolikkoa!»
Paikalle kokoontui aika joukko ihmisiä. Huudettiin ja tungeskeltiin ja kun kellertävä virnistelijä vielä tyrkkäsi kantajia, solui vene kovasti kolahdellen patokiviä vastaan vesille. Jan Guldt hyppäsi veneeseen.
Hänen hyvä ystävänsä Karl Kröger, vilpitön, rehellinen sielu, tahtoi osoittaa, että hän ottaa osaa kaikkiin hänen kohtaloihinsa ja on nytkin hänen puolellaan. Hän seurasi ystäväänsä ja virkkoi tyynesti kuin vanha pursimies: »Lakatkaa nyt jo nauramasta! Pois kädet!» ja työnsi veneen rannasta.
Vene kellui kummasti vedessä, ikäänkuin se olisi ujostellut eikä oikein uskaltanut lähteä liikkeelle. Edestä se nousi liian korkealle ja takaa se painui liian syvälle, lisäksi se oli saanut vuodon, josta syöksyi sisään siro pieni vesisäde.
Karl Kröger tuumi, että olisi paras pysytellä rannalla. Mutta Jan Guldt istui paikallaan synkän muotoisena, piti peräsintä ja isoakuuttia ja ohjasi suoraan vastarannalle. Vuorovesi oli juuri korkeimmillaan, joten ei ollut juoksua. Tuulikin oli suotuisa. He pääsivät siis pian toiselle puolelle ja vene, puolillaan vettä, työntyi rantaan.
Hän astui maihin, nousi jonkun verran ylemmä rannalle ja katsahti Blankeneseen päin. Ja hänen kasvonsa olivat sen näköiset, että olisi luullut hänen aikovan syödä Blankenesen suuhunsa, mutta hän ei liikahtanut paikalta. Karl Kröger tyhjensi veneen vedestä, repi suuren, punaisen nenäliinansa kappaleiksi ja paikkasi vuodon. Tilkittyään sen hyväksi huusi hän toverilleen, että hän tulisi veneeseen. Mutta tämä murjotti täydessä vihassa eteensä, ravisti päätään ja nauroi halveksivasti. »Hänkö lähtisi takaisin noiden ihmisten luo? Johan nyt! Ei ikimaailmassa! Paljon mieluummin hän kuolee nälkään täällä särkällä kuin elää sellaisen roskan joukossa.» Ja kun hän näillä ja muilla samantapaisilla sanoilla oikein oli sapettanut mieltänsä, kääntyi hän ympäri ja läksi kulkemaan pensaita kohti saaren toisessa päässä.
Silloin läksi hänen ystävänsä yksinään paluumatkalle ja rannalla oli häntä vastassa suuri ihmetys ja nauru. Mutta sitte joukko hajaantui ja nauraen arveltiin, että kai joku käy noutamassa Jan Guldtin kotiin; eikä hänen kohtaloaan surtu sen enempää.
Mutta Karl Kröger oli huolissaan hänestä. Hän ei kuitenkaan seuraavana päivänä voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, koska hänen täytyi auttaa äitiään, joka hänkin oli merimiehenleski. Tuuli oli kiskonut puhki ohuen kohdan hänen majansa olkikatossa ja molemmat parsivat nyt kattoa, poika ulkopuolelta, äiti sisäpuolelta. Levottomuudessaan moitti poika alituisesti, että äiti liian hitaasti lähettää takaisin neulan, kun hän pistää sen hänen puolelleen, ja sanoi lakkaamatta: »äiti, neulokaa toki!» Äiti taas etsi turhaan pimeässä neulankärkeä, sillä poika haeskeli joka hetki silmillään Jan Guldtia särkältä, pisti neulan syrjään ja kuuli, otsa rypyssä, kumean äänen katon sisästä kyselevän: »Missä neula sitte on? Missä neula sitte on?» Kun katto vihdoin illalla oli tiivis, kiiruhti hän Jan Guldtin kotiin.