Hän kierteli mökkiä ja kurkisti ikkunasta sisään. Kun ei Jan Guldtia näkynyt, avasi hän varovaisesti oven ja pisti nenänsä tupaan. Kristiane Guldt istui lieden kivillä; hänen vierellään olivat sukka- ja paitakasat ja hän parsi niitä.
Karl Kröger kysyi syvällä, pidätetyllä äänellä, missä hänen poikansa oli.
Vaimo ei nostanut silmiään ja vastasi epäystävälliseen, töykeään tapaansa: »Mitä se teihin kuuluu, missä Jan Guldt on? Vaikka olisi kuollut?»
»Voi», vastasi poika arvokkaasti, »minä olen aina ollut hänen puolellaan, koko elinaikani!»
Vaimo ei nostanut silmiään, mutta hän antoi pojan ystävyydelle sen verran arvoa, että vielä kerran avasi suunsa ja leppymättömällä epäluulollaan tokaisi tulemaan: »Ne rikkoivat hänen veneensä! Ja ne tekivät sen tahallaan! Ne ovat kaikki yhtä huonoa väkeä kuin Hollmannit!»
Poika veti kasvonsa takaisin ovenavauksesta ja laski hiljaa säpin paikalleen. Sitä tehdessä ja kuullessa salvan hiljaisen, varovaisen risahduksen, karkasi omituisesti hänen mieleensä ajatus, että Jan Guldt on mennyt tästä ovesta samalla tavalla kuin hänkin, yhtä varoen ja äänettömänä, ja oven salpa on samalla tavalla risahtanut. Hän hätkähti ja ajatteli vilpittömään, rehelliseen tapaansa: »Mitä kummaa tämä on? Hänhän on särkällä!» Mutta seuraavana hetkenä hänelle selvisi ihkasen selväksi, että Jan Guldt on käynyt täällä. Mistä äiti muuten olisi tietänyt veneen olevan rikki? Majaltaan ei hän voinut sitä nähdä; ja varmasti ei hän ollut puhunut kenenkään ihmisen kanssa. Jan Guldt oli siis yöllä uinut tänne ja sitte taas takaisin! Ja Karl näki aivan selvästi punertavatukkaisen pään yksinään ajelehtimassa aaltojen keskellä yössä.
Hän palasi kotiin ja koska hän neljästätoista ikävuodestaan huolimatta jo aikoja sitte oli ollut isäntänä talossa, sanoi hän äidilleen: »Niin on asiat. Ja sentähden minä tänä yönä annan itseäni korville ja valvon, sillä minä tahdon nähdä, tuleeko Jan Guldt särkältä tänne.»
Tunnin ajan hän seisoikin aidalla nuorten lehmusten siimeksessä, tähystellen hohtavalle rannalle ja siniseen yöhön, jossa taivas ja joki nukkuivat sylitysten, ja mietiskeli kaikessa levossa ja rauhassa mitä ihmeellisiä asioita hän saakaan nähdä ja kokea, kunhan hän tästä pääsee merille, kaukaisilla vesillä, väririkkailla rannoilla ja näköpiirin rajalla. Juuri hänen edessään virui onneton vene, johon ei kukaan ihminen vielä ollut uskaltanut kajota. Niin hän viipyi tunnin tai pari. Ja kun ei sittenkään tapahtunut mitään, tuntui hänestä, että on yhtä hyvä tähystellä istualta. Hän istuutui siis muurille, nojasi päänsä lehmukseen ja nukkui.
Hänen herätessään koleaan aamutuuleen ja selvitellessään, missä hän oli, näki hän Jan Guldtin työskentelevän alhaalla hämärässä, veneen kimpussa. Hän raatoi sellaisella kiihkolla ja puheli niin kiivaasti itsekseen, että äänet selvään kuuluivat aamun pyhäisessä hiljaisuudessa. Hänen äitinsä, joka muuten ei lähtenyt kotoaan koko vuoden mittaan, seisoi hänen vieressään, auttaen voimiensa takaa. Hän piteli paraikaa kädessään suurta kiveä, jonka oli määrä painaa veneen kokkapuolta syvemmälle.
Karl Kröger luisui alas muurilta, meni heidän luokseen, yhtyi heidän työhönsä ja ajatteli: »Jos minä lausun sanankin, ja varsinkin jos minä puhun voimisesta tai työn heittämisestä tai muista sellaisista, niin hän paikalla paiskaa itsensä Elbeen.» Ja niin hän vaikeni ja teki työtä. Kun he saivat työn valmiiksi — aamu jo koitti — niin äiti läksi heidän luotaan.