Silloin työnsivät he veneen vesille ja Jan Guldt astui veneeseen. Hänen ystävänsä kysyi tulisiko hän mukaan, mutta Jan Guldt ravisti päätään. Silloin sysäsi Karl Kröger veneen menemään, katsoi vielä hetkisen sen jälkeen, iloitsi siitä, että vene nyt oli tasapainossa ja alkoi astella kotiin päin.
Hän joi hitaasti ja nautinnolla aamukahvinsa. Sillaikaa puhui hänen äitinsä huolestuneena olkikatostaan, ehdotti että koko läntinen puoli katettaisiin uudelleen ja laski mitä se tulisi maksamaan. Sitte läksi poika blankeneseläisten tapaan, kuten sunnuntaiaamunakin, rantaan ja maihinnoususillalle.
Kun hän jonkun aikaa kylmästi ja tutkivasti oli katsellut ihmisiä ja varsinkin kaupunkilaisia, — joita veneet täynnä jo kiiruhti tänne, rupesi hän tähystelemään Jan Guldtin mutkiin ja äkkäsikin hänet paikalla. Hän risteili raikkaassa tuulessa edestakaisin sillan seutuvilla, näyttääkseen ihmisille miten koreasti hänen merisaaliinsa, hänen ruskea haahtensa halkoi vettä. Hänen edessään ja takanaan luovaili sekä yksitellen että ryhmissä suurempia ja pienempiä purjeveneitä, joita oli tullut Oevelgönnestä. Äkkiä ilmestyi niiden taakse vielä valkoinen, ylhäinen jahti, jonka tangon nenässä oli Hollmannien kukko, Hampurin satamassa kutsuttu korppikotkaksi.
Lieneekö Jan Guldt kiihkossaan erehtynyt etäisyydestä vaiko purren kulkunopeudesta, vai leimahtava vihako häntä lienee vetänyt korppikotkan puoleen, vai lieneekö pieni, hento, valkopukuinen herra, joka jahdissa piti perää, todella tahallaan pitänyt alihangan puolelle peloittaakseen tai ärsyttääkseen pientä, ruskeaa alusta: Jan Guldt oli äkkiä poikkipuolin jahdin kokan edessä ja hetkisen myöhemmin vedessä, paikatun, keltaisen lakanan päällä, jahdin valkoisen, jyrkän kyljen vieressä. Villalakkinen matruusi veti hänet kannelle.
Hän asettui maston juurelle, pidellen siitä kiinni, ja näytti katseellaan hakevan venettään, joka surkeassa tilassa, purje laahaten vedessä, ajelehti myötävirtaa. Itse asiassa ei hänen raivoisa kiukkunsa ja kaikki kiehuvat tunteensa tietäneet, miten ne yhtaikaa purkautuisivat ilmoille. Valkopukuinen herra oli naurahtanut ja laski tyynesti siltaa kohti, jolla puolet Blankeneseä tungeskeli. Jahti kosketti siltaa lepattavin purjein ja herra huusi Jan Guldtille, että hän toki liikkuisi ja lähtisi tiehensä.
Silloin käänsi poika raivoiset kasvonsa leimuavin silmin herraa kohti ja kiljahti kimakalla äänellä: »Vai sinä? Sinä olet tappanut isäni ja isoisäni?! Aiotko tappaa minutkin?! Senkin roisto!» Ja osoittaen häntä kädellään jatkoi hän: »Tuossa on Hollmann, joka hukuttaa väkensä, joka… joka…»
Samassa hetkessä hyökkäsi keltainen Paul Grien hengästyneenä esiin tungoksesta, näki Jan Guldtin läpimärkänä, ymmärsi paikalla yskän ja läjäytti iloissaan kämmenet reisiinsä, nauraen ja ääneen huutaen läpi hiljaisuuden. Silloin hyppäsi Jan Guldt purresta sillalle, syöksyi läpi syrjään väistyvän joukon ja karkasi rannalle.
Hans Hollmann antoi käskynsä liikkumattomin kasvoin. Hänen miehistönsä irroitti keksinsä sillasta ja kukkotankoinen jahti luikui taasen virtaan.
Seuraavana aamupäivänä kierteli Karl Kröger tuntikausia Jan Guldtin asuntoa, mutta ei saanut häntä nähdä. Myöhään illalla uskalsi hän nostaa salpaa ja pistää sisään päänsä. Äiti istui, kuten aina, liedellä työssä, harmaiden villavaateröykkiöiden ympäröimänä. Karl kysyi hiljaa ja ääntään venyttäen — hän tahtoi nimittäin siten osoittaa tyyntä, harkittua mielenlaatuaan — missä Jan Guldt on. Silloin yltyi äiti katkerasti puhumaan: »Jan Guldt? Jan Guldt?» ja hypisteli kiivaasti karkeaa villatakkia, etsiäkseen esiin viallisia kohtia. »Hänen henkeänsähän te väjytte! Te ja Hollmann! Mutta saatkin uskoa, että hän maksaa Paul Grienille ja Hollmanneille, jahka hän tulee suureksi. Korjaa sinä nyt siitä luusi!»
Silloin pani poika hiljaa kiinni oven, astui hitain askelin rantaan ja tuli veneelle, joka oli ajautunut maihin ja pantu kuntoon. Hän huomasi nyt Jan Guldtin köyttäneen mastoon, jopa puolitankoon, kirjavan nenäliinansa, jossa oli Hampurin kolmen tornin kuvat. Hetkisen katseli Karl tätä, tehden johtopäätöksiään ja ymmärsi todella, että Jan Guldt oli saanut kyllänsä Blankenesestä, että hän oli suunnannut askeleensa Hampuriin ja siitäkin edemmä.