KOLMAS LUKU.
Hänestä ei moneen vuoteen kuulunut mitään, tiedettiin vaan, että hän kirjoitti äidilleen meriltä ja kerran oli joku nähnyt hänet, kun hän lyhyesti käytyään yöllä tervehtimässä äitiään ja jonkun matkaa hänen saattamanaan, oli marssinut takaisin Hampuria kohti, siellä taasen astuakseen laivaan. Enempää ei hänestä kuultu eikä nähty.
Neljäntenä vuonna hänen lähdöstään ulosmaksettiin Karl Kröger eräänä päivänä laivastaan, etsi uutta laivaa ja otti pestin Kalliopeen, nelimastoiseen parkkiin, joka, kapteeninaan Bosselmann ja lastattuna kappaletavaralla, oli lähdössä Sidney'hin. Illansuussa astui hän kaikessa rauhassa laivaan, asetti säkkinsä kanssin ovea vastaan ja kurkisti sisään. Silloin äkkäsi hän aivan edessään punertavan pään ja kuuli samassa Jan Guldtin kauniin äänen.
Hän istui selin oveen ja puhui kiihkeään tapaansa, sormiaan oikoellen eräälle toiselle matruusille, kömpelön, rehellisen näköiselle miehelle, joka kaikesta päättäen oli meklenburgilainen. Hän kyseli häneltä kaikellaisia ja takertui aina keskelle kysymyksiään, koska hän joka kerta kutsui mieleensä oman äitinsä hahmoa ja luonnonlaatua. »Pitikö sinun äitisi — sinut puhtaana? Eikö hän koskaan — päästänyt sinua putoamaan tai jättänyt sinua palelemaan tai itkemään ilman aikojaan? Eikö hän — illoin tai yöllä jättänyt sinua yksin, jutellakseen naapurien kanssa kadulla, tai mennäkseen seuraan? Eikö hän — koskaan sanonut tai tehnyt sinulle mitään ilkeää?»
Meklenburgilainen tuijotti joka kysymykseltä, otsa rypyssä, kiihkeään kysyjään, ikäänkuin hänen olisi pitänyt ampua mestarilaukaus johonkin etäiseen maaliin. Hänen hitaalle luonnolleen ei suinkaan ollut helppoa ymmärtää sellaista kysymystä, sitte kutsua mieleensä äitiään ja lopuksi antaa totuudenmukaista vastausta. Mutta pienen, tuskallisen äänettömyyden perästä pudisti hän voimakkaasti päätään.
Tutkinnon päätyttyä lausui kysyjä, laskien molemmat kätensä pöydälle ja taivuttaen punertavan päänsä etukumaraan: »No sitte sinun joka satamasta pitää kirjoittaa hänelle! Maailmassa täytyy olla oikeutta! Oikeutta täytyy olla! Kirjoita siis! Huomenna lähdetään merille ja Australia on kaukana.»
Meklenburgilainen liukui penkin päähän päästäkseen kirstulleen ja saadakseen esille paperia. Jan Guldt kuuli takaansa mainittavan nimeään.
Hän kääntyi äkkiä, silmät pystyssä ja poistyöntävä suuttumus säihkymäisillään esiin katseesta. Mutta kun hän näki kuka siellä oli, hengitti hän helpommin ja sanoi epävarmana: »Vai sinä! Minä pelkäsin…»
»Mitäs sinä pelkäsit?» sanoi Karl Kröger.
»Äh…» vastasi toinen ja väkivaltainen vihamielisyys salamoi hänen silmissään… »Minä en ikinä tahdo nähdä ketään blankeneseläistä! Sentähden minä aina olen kulkenut englantilaisilla laivoilla… mutta sinä et kuulu siihen lukuun.»