»Luulisin, että sinä voit nähdä minut», sanoi Karl Kröger, asettui seisomaan hajasäärin ja pullisti rintaansa.
»Voin kyllä», sanoi Jan Guldt, ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä.
»Minusta on hauskaakin nähdä sinut.»
Seuraavana päivänä aamun koittaessa läksivät he Scheldestä ja purjehtivat hyvällä luoteistuulella, jota kesti neljätoista päivää, etelää kohti. Sitte joutuivat he koillispasaatiin, ikäänkuin olisivat sen tilanneet itselleen ja kolmen viikon päästä, lähdöstään laskien, olivat he eteläpuolella Hyväntoivon nientä.
Hyväntoivon niemen takana menivät he kolme päivää länsipasaatilla täysin purjein ja sellaista vauhtia, että he sivuuttivat suuren höyrylaivan, jolla oli sama suunta kuin heillä. Kapteeni Bosselmann, joka ei vielä ollut kolmenkymmenen vuoden vanha ja jonka luista ei poikamaisuus vielä ollut kokonaan lähtenyt, antoi ohjata hiukan likemmä laivaa; he liukuivat hiljalleen sen rinnalle, näyttivät sille touvinpäitä ja kysyivät, pitikö heidän hinata sitä, ja pilkkasivat ääneen nauraen. Kolmantena yönä muuttui tuuli myrskyksi. He kiitivät kuitenkin täysin purjein eteenpäin koko valoisan, tähtikirkkaan yön. Heidän päänsä päällä vaelsi raskaita pilviä. Aamupuoleen, päivänsalossa, näkivät he edessään parkkilaivan, joka pahasti kallellaan, purjeet risoina, ruori murskana, avuttomana ajelehti aalloilla. Kahveliin oli solmittu liehumaan Norjan lippu.
Kapteeni Bosselmann antoi sitoa alipurjeet raakoihin, laski likelle parkkia ja käänsi sitte purjeet tuulen mukaan, joten he joutuivat ajelehtimaan laivan rinnalle, sekä neuvotteli molempien perämiesten kanssa, uskallettaisiinko ryhtyä auttamaan. Tuuli oli jonkun verran talttunut, mutta meri kävi vielä varsin kovasti. Miehet seisoivat yhdessä röykkiössä pelastusveneellä, katsellen vuoroin norjalaiseen, vuoroin kapteeni Bosselmanniin.
Vihdoin kuului hänen hidas, kumea huutonsa: »Kuka lähtee veneeseen?»
Samassa oli Jan Guldt jo ylhäällä veneessä, hänen jäljessään tuli
ensimäinen perämies, sitte kolme muuta, niiden joukossa Karl Kröger.
Hetkeä myöhemmin läiskähti vene jo veteen.
Miehet kävivät voimiensa takaa kiinni airoihin ja pääsivät onnellisesti irti laivasta, kulkivat sitte tuulen mukana tummansinisten, paisuvien, eteenpäin liukuvien aaltojen vieminä, kevyen vaahdon lentäessä ja pärskyessä yli veden, milloin aallon pohjalla, milloin sen harjan kohottamina, nopeasti poispäin. Ensimäinen perämies, airot molemmissa käsissä, seisoi hajareisin perässä, viisaana tarkaten tuulta ja merenkäyntiä ja uljaasti ohjaten venettä; muut hänen jalkainsa juuressa soutivat niin että airot notkuivat. Pian he olivat kiertäneet norjalaisen laivan perän.
Kuusi miestä seisoi tai roikkui keskilaivalla päävantin luona reelingillä; tuontuostakin löi sisään vettä ja hyöky viskeli heitä pärskeellä ja vaahdolla. Heidän välilleen köytettynä ja heidän kiinnipitämänään riippui mies, jonka silmien ja vaaleankeltaisten hiusten päällitse vuosi verta; jokainen hyöky huuhteli veren pois, mutta samassa sitä taas ilmestyi siihen. Kapteeni, vanha, valkohapsinen mies, seisoi syrjässä päätouvin luona, katsellen surullisin silmin miehistöään ja sen pelastajia; hänen vieressään seisoi parroittunut, jo iäkäs perämies.
Miehet tahtoivat kaikella muotoa, että heidän kapteeninsa ensinnä jättäisi laivan. He huusivat ja kirkuivat, saksaksi, englanniksi ja norjaksi sekaisin. »Isä ensin! Hän on parempi kuin me! Hän on hyvä ja hurskas!» Mutta vanhus ravisti päätään ja liikutti torjuen kättään.
Silloin ottivat he, rohkaistakseen mieliä, ensinnä touviin ketterän, korean pojan. Ponnahtaen kuin hauki hyppäsi tämä rohkeasti kannelta. Hänen perässään hyppäsivät muut miehet, kuusi miestä perätysten, kaikki touvia myöten; mikä taitavasti, mikä kömpelösti. Sitte tuli haavoittunut, joka putosi veteen kuin raskas säkki; vihdoin vielä perämies ja kaikkein viimeisenä kapteeni.