Kun ei hänellä ollut varaa ostaa kiiltokauluksia, oli eukko lahjoittanut hänelle punaisen silkkiliinan, jonka hänen miesvainajansa, entinen Ottensenin haudankaivaja, oli toimittanut hänelle. Eräänä päivänä piti tämän kaivaa uudelleen vanha hauta ja silloin oli hän tavannut viereisen haudan arkun, jossa lepäsi vanha senaattori, aikoinaan pinttynyt poikamies ja elinkautinen sydäntensärkijä, lahona ja jonkun verran avoinna. Hän oli silloin vainajan kaulassa nähnyt houkuttelevan punaisen silkkiliinan, neljänkymmenen vuoden perästä vielä varsin hyvin säilyneenä, ja ajatellut: »Mitä senaattori, pelkkä luuranko, enään tekee kauniilla silkkiliinalla?» Ja niin oli hän tuonut liinan kotiin. Vaimo oli kyllä silittänyt sen, liikutellen sitä sormensa päillä, mutta kaulaansa ei hän saanut sitä pannuksi eikä mieskään voinut taivuttaa häntä siihen. Jan Guldt, joka aina mielellään oli ollut tekemisissä pirun kanssa, kävi kärkkäästi kiinni huiviin. Ja niin liehui vanhan senaattorin lystillinen kaulaliina, joka päistään oli ihailtavan leveä ja koristettu lemmenkukka-ompeleella, nyt Jan Guldtin ruskean kaulan ympärillä. Se liikahti joka iskulta, jonka hän läjäytti hiekkaan ja kutitti joka tuulenhenkäyksen käydessä sorjasti ja norjasti parranituja sysääviä poskia, joissa nuori, kuuma veri kiersi.
Kuudentena tai seitsemäntenä sunnuntaina, kun hän illallisen aikaan taasen taivalsi Nienstedteniin, ymmärsi pieni Eva Gött, joka aina vilkkain silmin seurasi häntä, millä kannalla hänen asiansa olivat; otti muutamia hyvillä särpimillä höystettyjä voileipiä, astui veneeseensä ja sousi syvään ja levottomasti hengittäen hiljaa hänen jälessään, laski maihin sille kohdalle, missä hän oli asettunut istumaan veneen laidalle, paalutuksen luo, nousi rannalle, astui hitaasti kiveltä kivelle ja jäi seisomaan, häneen katsoen.
Nuorukainen kuvitteli parhaillaan miten hän kapteeniksi päästyään joka sunnuntain päivälliseksi keitättää itselleen hernerokkaa, jossa on lihavan- ja laihanjuovikasta sianlihaa, ja läjähytteli, silmät palaen hiljaisessa kiukussa, kuivaa hiekkaa. Samassa kuuli hän askeleet paalutukselta ja näki tytön tuijottamassa häneen. Hän karkasi kiukkuisena pystyyn: »Mitä te täältä haette?» sanoi hän. »Mitä te minuun tuijotatte! Olenko minä mikä ulkomaan elävä?»
Tyttö oli, maansa lapsena ja itsekin kummallisena ihmisenä, tottunut kummallisiin ihmisiin ja asioiden hitaaseen kehittymiseen. Hän jäi siis rauhallisena paikoilleen ja odotti. Mutta hetken perästä, kun nuorukainen vain harvoin katsoi häneen eikä asia mitenkään tahtonut luistaa, iski tyttö katseensa paaluun, tönäisi sitä ja virkkoi jokseenkin ääneen: »Sanoppas, mitä sinä tänään söit päivälliseksi?… Mitäkö minä söin päivälliseksi? Pannukakkua, päällä sormenpaksulta vattuhilloa.» Tyttö tönäisi vielä kerran vanhaa paalua ja sanoi: »Sanoppas, mitä sinä tänään aiot syödä illalliseksi? Mitäkö minä aion syödä? Munia ja voileipää, voita sormen paksulta.» Hän vaikeni ja katsahti poikaan.
Tämä arveli tytön tahtovan ivata ja kiusata häntä hänen nälkänsä tähden, karkasi pystyyn villin vihan vallassa ja hyökkäsi häntä kohti. Tyttö koetti paeta päälletysten lepääviä kiviä myöten, mutta meni aivan veneen luona nurin ja suojeli siinä, ollen pitkällään, laihalla kädellään päätään, odottaen kovia iskuja ja katseli poikaan, silmissä epätoivoisan rakkauden tuska.
Silloin huomasi poika, ettei tyttö ollut tarkoittanut pahaa ja käsitti miten hänen laitansa oli, ja virkkoi epävarmana, tuntien jäsenissään autuasta väristystä: »Sinä siinä?… Mitäs sinä sitte tahdot?»
Tyttö oli heti tointunut suuresta pelostaan, katseli, hänen silmiensä sokaisemana ja rukoillen, häneen ja sanoi: »Minä en voi sitä kestää, ettei teillä ole mitään syömistä», ja tarttui, vielä polvillaan, veneeseen ja otti huonosti kääritystä paperista leivän. »Minä toin tämän teille», sanoi hän.
Nuori mies punastui punertavia hiuksiaan myöten ja purki tuimasti tulemaan: »Se on mahdotonta! Sehän on ihan mahdotonta! Kuinka sinä olet niin tyhmä? Pitääkö minun syödä sinun kädestäsi? Mene matkaasi! Vesille!» ja hän viskasi ankkurin veneeseen.
Tyttö päästi kätensä, joka piteli eväitä, vaipumaan ja sanoi hämääntyneenä: »Miksi te nyt ette voi? Kelpaahan teille vanhan lihavan eukonkin ystävyys, vaikkei eukko ole edes siistikään… Miksei sitte minun?»
Pojan vastaus viipyi. Hän viittasi vaan tyttöä astumaan veneeseen. Mutta kun ei hän liikahtanut ja yhä katsomistaan katsoi häneen, suupielet vavahdellen ja silmät täynnä kyyneliä, hyökkäsi poika hurjana häntä vastaan ja sanoi, silmät leimuten ja häpeäänsä ja alennustaan raivoten: »Jos sinun pitää tulla vaimokseni, niin enhän minä voi antaa sinun ruokkia itseäni. Sopiiko minun syödä sinun kädestäsi ikäänkuin minä olisin siipirikko varis? Sopiiko minun, sinä tyhmä tyttö? Mene matkoihisi!»