Silloin astui tyttö hitain askelin ja vavisten veneeseen, kuunteli kummaa, suloista soittoa sydämessään ja tarttui airoihin. Kun hän oli saanut airot käsiinsä ja hänen piti työntää vene rannasta, valtasi hänet kumma halu katsoa poikaan, mutta häveliäisyys ja arkuus johtivat hänen katseensa muualle. Sekavan, ihmeellisen autuuden vallassa läksi hän menemään.
Mutta nuorukainen jäi synkkänä katsomaan hänen jälkeensä. Kaikkia päähänpistoja ja mielijohteita tuollaiselle tytölle saattaakin tulla! Eihän se sellainen, käy päinsä! Ei sellainen alku kelpaa perustukseksi yhdyselämälle! Ruveta syötättämään itseään niinkuin varis, joka on menettänyt siipensä? Tai niinkuin pieni, keltainen kanarilintu? Ja nuorukainen nyökytti päätään hänen perässään ja sanoi: »Kyllä minä sitte hänelle näytän, mikä sopii!»
Siitä lähtien eivät he koko kesänä puhuneet keskenään ainoaa sanaa, katsoivat vaan kaukaa toisiinsa; ja ainoastaan silloin kun tiesivät, ettei toinen sitä huomaa. He kehräsivät kumpikin haarallaan toistensa ympärille kummia uskon, odotuksen ja toivon kuvia ja tunkivat yhä syvemmälle tuohon leimuavaan, haaveelliseen rakkauteen, johon vaipuvat voimakkaalla aistillisuudella rakastavat ihmiset, ihmiset, joita heidän arka puhtautensa ja luonteensa hitaus pidättää puhumasta suhdettaan selväksi.
KUUDES LUKU.
Nuori mies suoriutui kun suoriutuikin kaikista vaikeuksista; ja eräänä lauvantaina syyskuussa suoritti hän tutkinnonkin. Hän läksi heti satamaan, antoi eräälle tutulle isännälle tehtäväksi hankkia itselleen paikan, nukkui vanhalla rahillaan ihmeen makeasti ja nousi sunnuntaiaamuna mielessä ajatus, joka viimeisen puolen vuoden aikana joka päivä oli huumannut hänen sydäntään, se nimittäin, että hän tänään aikoo purjehtia tytön kanssa. Aivan yksin hänen kanssaan! Itse hän hoitaa ruoria ja isoapurjetta ja tyttö istuu hänen rinnallaan ja pitelee keulapurjeen jalusnuoraa, ja siinä katselevat he toisiaan tuntikausia ja kertovat toisilleen elämänvaiheitaan. Nuorukainen oli päättänyt lähteä liikkeelle jo varhain aamulla ennenkuin tytön saattojoukko, nuo keskenkasvaneet pojat olisivat ennättäneet paikalle, mutta tyttö jo aikaiseen tapaansa hääräisi veneellään.
Kun hän — öljytakki käsivarrella, koska sataa pirautteli astui rantaan päin, tuli Karl Kröger häntä vastaan. Hän oli vanhoissa, huonoissa vaatteissa, päässä muodoton lakki, painettuna korviin asti, ja huusi kaukaa: »Eva Gött on kertonut minulle kaikki! Mikset sinä pyytänyt rahaa äidiltäni? Hän olisi varmasti antanut. No niin, ei puhuta niistä enään. Me aiomme purjehtia Schulauhun ja sinä tulet mukaan!»
Kun he, keskustellen mistä ja mihin olisi paras lähteä, tulivat rantaan, seisoi tyttö jo siellä, yllään ikivanha, aivan kankea, musta sadetakki, joka pienimmän tuulenpuuskan tullessa kalisi ikäänkuin kivihiiliä olisi liikuteltu, vaaleilla hiuksilla vanha huopa, ja tavallisuuden mukaan hiukan viluisen ja haalean näköisenä. Hän haukkui kiivaasti päin erästä venettä, josta ei luvattu lähettää hänelle jollaa; sieltä annettiin aika lailla takaisin, pilkka- ja ivahuudot raikuivat, tuulen ja purjeiden läpätyksen säestäminä. Silmänkantaman alalla kiikkui veneitä poijuissa ja joka veneessä kuurattiin, järjesteltiin tavaroita, reivattiin ja huudettiin. Etempänä, missä virta vieri levottomana, kimmeltäen kylmän sinisissä väreissä, risteili muutamia kaljaaseja tummin, purjein, myötävirtaa. Kun tuulenpuuska kallisti niitä, pyrki vesi yli kannen; ja vuosi leveinä, välkkyvinä säikeinä takaisin, kun ne hitaasti kallistuivat pystyyn. Nienstedtenistä päin kohosi näkyviin kaunis, harmaa Afrikan-laiva, mahtavana ja jättiläismäisenä, hitaasti liketen. Huolimatta hetkellisestä sadekuurasta, oli kaunis, kirkas syysaamu.
Jolla saapui ja vei heidät purjelaivalle. Karl Kröger, aluksen toinen omistaja, rupesi heti paikalla häärimään, haeskelemaan ja korjailemaan, kaiken aikaa nuristen, että kun kimpsut ja kampsut vaan joutuvatkin naisten käsiin, niin ne heti ovat sekaisin. Tyttö pani sillaikaa perätuhdon alle säilyyn leipää ja maitoa ja nauroi. Jan Guldt sitoili jotakin edessä keulapurjeen luona. Ja työn loputtuakin pysyttelivät he entisillä paikoillaan, niin kaukana toisistaan kuin mahdollista eivätkä katsoneet toisiinsa. Ja he vapisivat autuutta ja pelkoa, kun olivat näin likellä toisiaan.
Äkkiä rupesi kaksi miestä rannalla huutamaan ja viheltämään purjelaivalle. He olivat muodottomissa, huonoissa takeissa, päässä vanhat, siniset lakit, toinen oli tavattoman suuri, toinen leveä ja tanakka. Siinä silmänräpäyksessä oli tyttö jollassa ja sousi maihin.
Jan Guldt katseli otsa rypyssä heidän mutkiinsa ja sanoi: »Keitä nuo sitten ovat?»