»Hiljaa!» sanoi pieni Mestari hyvin säälivästi. »Jatka, Eva Gött! Koetappa sanoa, mitä yhtäläisyyttä on sinun häpeällisen tekosi ja teidän vanhan hiirenloukkunne välillä.»
Tyttö katsahti taasen kaikkiin ja sanoi: »Kun minä illalla olen virittänyt loukun, niin se tavallisesti laukeaa itsestään aivan ilman syytä, joskus puolen tunnin päästä, joskus keskellä yötä. Niin minussakin joku laukeaa, ihan äkkiä, ilman syytä, milloin missäkin.»
Kaikki nyökkäsivät päätään täynnänsä ymmärtämystä, ikäänkuin olisivat sanoneet: niin mekin ajattelimme!
Pieni Mestari viittasi, hiljaisuutta vaatien. »Sinä tahdot siis sanoa, että se on jotakin aivan käsittämätöntä, jotakin salaperäistä; se johtuu pimeästä syvyydestä, jossa henget ja kummitukset pitävät peliään, aivan kuin Beowulfissa, joka on kummitellut jossakin näillä tienoilla.»
Jan Guldt, joka ei tietänyt mitään Beowulfista, sanoi äkkiä kiivaasti: »Tietysti se johtuu syvyydestä, nimittäin hänen sukunsa syvyydestä, hänen esi-isistään tietääkseni.»
Kaikki kääntyivät katsomaan, hämmästyneinä siitä, että hän sekaantui tähän kunnianarvoiseen toimitukseen, joka oli Mestarin yksinoikeus, ja hänen kasvoistaan, joista loisti mitä kirkkain hyvyys. Eva Gött katsahti hänkin häneen ja ajatteli autuaana: »Sinä rakas, rakas, ihmeellinen ihminen!»
»Kuinka niin?» kysyivät kaikki.
»Niin», sanoi nuorukainen ja nauroi. »Varmaan hän on perinyt luonteensa esi-isiltään. Hänen vanhempansa tai isovanhempansa, tai vielä kauvemma taaksepäin, esivanhempansa ovat kai olleet yksinäisiä, ihmeellisiä ihmisiä. Joku on ehkä, viikkokausia yksinään ajelehtiessaan kalastuskaljaasissaan Pohjanmerellä, pannut kajuuttansa pöydälle kuolleen kampelan ja sitte rakentanut sille hautakummuksi pyramiidin kovista vehnäsämpylöistä, joita hänen vaimonsa pani hänen evääkseen ja joka hautapatsas hänen suureksi hämmästyksekseen aina romahti alas. Hänen vaimonsa taas on samaan aikaan, yksin maatessaan vuoteessaan, saanut sellaisen tavan, että hän kääntyy kaikille neljälle puolelle ja joka kerta kysyy: missä viides puoli on? Ja niin poispäin. Varmaan hän polveutuu sellaisista ihmisistä. Näkeehän sen hänestä.»
»Nyt te näette», sanoi tyttö suuremmoisesti, »ettei minussa ole mitään syytä!»
»Ei suinkaan niinkään», sanoi nuorukainen kiihkeästi ja iloisen tiukasti. »Hänen velvollisuutensa on, kun isovanhemmat hänessä nostavat harmaata päätään, hillitä kummaa mieltään. Kun pata äkkiä rupeaa kiehumaan yli laitainsa, täytyy hänen sanoa: top tykkänään! ja uuden päähänpiston avulla äkkiä nostaa se kylmille kiville.»