Tyttö tunsi hänen silmissään polttavan rakkauden ja värähdys karkasi läpi koko hänen ruumiinsa, hämmentäen hänen kuumaa sielupahastaan niin, ettei hän saanut käsiään, jotka hän nosti sitaisemaan hiuksia ohimoiltaan, muuta kuin korvien kohdalle. Siinä hän sitte istui kuin mikäkin herttainen pieni hirtehinen ja katsoi häneen ujon riemuisana.
Mutta Hongankolistaja huusi suurella äänellä: »Kuka sitä uskoo?» ja silmäili rajusti ympärilleen. »Kuka luottaa noihin kasvoihin, joita hän nyt näyttää? Puheet sikseen! Hänen tekonsa osoittaa sellaista kunniattomuutta ja Klubissa nousee tänä iltana niin kamala pilkka, että minä ehdotan, että me syöksemme hänet alas tähän syvyyteen, joka samalla vertauskuvallisesti osoittaa, että me syöksemme hänet pois yhteydestämme ja että hän kuuluu syvyyteen.»
Tyttö ryömi hiukan huolissaan kaiteen laidalle katsomaan ja näki, että se oli jyrkkä, mutta että siitä silti saattoi luisua alas, ja sanoi: »Sinun, Hongankolistaja, sopisi laskea tästä. Silloinpa tekisit kerran jotakin suuren suusi arvoista. Ja jotta suusikin saisi siitä jotakin huvia — koska se on huvinhaluisin osa sinussa — sallisimme me sinun, liukuessasi, mylviä kymmenen sonnin voimalla.»
Hongankolistaja konttasi laidalle, katsoi alas ja sanoi: »Liian jyrkkää. Kyllä siitä pääsee nopeasti alas, mutta millä tavalla!»
Kaikki polvistuivat nyt katsomaan alas jyrkänteen laidalta. Se saattoi olla kolmenkymmenen metrin korkuinen ja he näkivät kyllä, että pinta oli korea ja siloinen, mutta sanoivat kaikki: »Se on aivan liian jyrkkä.»
Jan Guldt, joka usein oli katsellut yli aaltoilevan meren korkean prammitangon nenästä ja joka kuni nuori metsäkoira himoitsi kaikkea uhkarohkeutta, katsahti hänkin alas ja sanoi hiljaa ja äkäisesti itsekseen: »Jos tahtoo, niin toki siitä pääsee?!» Hän ei enään tuntenut, että muuan käsi pehmeästi kosketti hänen hihaansa. Hän oli kiskaissut takin yltään, ja hurjan tahtovana viskaten niskojaan, käyttäen nostettuja käsivarsiaan peräsimenä ja kyntäen hiekkaa takaraivollaan, liukui hän varmasti ja nopeasti alas, pudoten perillä töppösilleen.
Hongankolistaja kehui laskua lujalla, tohisevalla äänellä. Pieni Mestari sanoi moittien ja merkitsevästi: »Hän neuvoi Eva Göttiä nostamaan päähänpistonsa tulelta; mutta itse puolestaan päästää hän ne kiehumaan yli.» Karl Kröger oli käynyt kalpeaksi ja sanoi: »Hän pitää aina kaikkia asioita kunnianasioina, omasta puolestaan, ja on silloin ymmärtämätön, itsepintainen ja raju. Hänen isoisänsä, joka oli kapteenina Hollmannilla, oli hänkin ollut sellainen raju ihminen.»
Eva Gött oli polvillaan kaitaan partaalla, nieli Jan Guldtia silmillään, kääntyi ja sanoi suutuksissaan: »Älkää te höpiskö hänen isoisästään. Jos hän miellyttää minua, niin mitä se teihin kuuluu?»
Silloin nauroivat kaikki ja sanoivat: »Kukapa tässä tahtoo teitä eroittaa? Kaksi kuohuvaa pataa samalla tulella — siitä sitä vasta tulee porinaa!»
Jan Guldt tuli takaisin ylös, hiukan kalpeana ja kylmin silmin. Tytöt korjasivat pois ruuan. Pojat etsivät paikkaa ottaakseen pienen päivällisunen.