Hämmästys, tuska ja raivoisa viha olivat iskeneet tyttöön, sentähden hän ei saanut henkeä kulkemaan.. Ja hän pyörtyi siihen paikkaan, ensi kerran eläissään.
Jan Guldt oli kaiken aikaa salavihkaa seurannut kohtausta ja arveli nyt tytön kurkistelleen häneen nähdäkseen olisivatko he varmassa turvassa. Siellä he sitte salaa suutelivat ja kaarestivat ja olivat kai usein ja aina tehneet sillä tavalla. Hän hoippui kalman kalpeana pystyyn ja syöksyi ääneti pensastoon, joka hänen jälessään meni umpeen.
Hän syöksyi pois. Hän kaivoi kädet silmäkuoppiinsa, joiden silmät olivat kauhuissaan siitä mitä ne olivat nähneet ja yhä näkivät. Täydelleen vailla tajuntaa, epätoivoissaan, kauhuissaan juoksi hän pitkin valoisaa, hiekkaista tannerta, maaseudulle päin, ja juoksi sillä lailla tuntikausia. Vihdoin istuutui hän kuivan kuusen alle, istui siinä kauvan ja tuijotti hengittää läähättäen yli maiden ja näki elämänsä täydellisen hävityksen. Kuumat kyyneleet syöksyivät silmistä.
Muutaman tunnin perästä pääsi hän niin pitkälle, että kävi kiinni rintaansa ja pakoitti hengitystään käymään hitaammin, ja tavoitti raivoisalla voimalla mielenmalttia.
Ja siinä kootessaan itseään ja pakoittaessaan kauhua kuuliaisuuteen, syöksyi hän luonteensa mukaisesti yhä eteenpäin ja joutui, yhtäpäätä raivottuaan, jääkylmään ilkkuun: onnettomuutta onnettomuuden päälle — se oli hänen osansa! Häpeää ja köyhyyttä! Ja orpoutta ja yksinäisyyttä ja uskottomuutta! Oli aivan mieletöntä miten hänen kävi ja miten yleensä maailmassa kävi! Mutta kai hän sen kestää! Voihan ihminen yksinkin kulkea tietään maailmassa ja tehdä oikein ja pitää kiinni oikeuksistaan, ykskaikki auttavatko Jumala tai ihmiset häntä vai eivätkö.
Tuntikausia harhaili hän vielä korkealla, kuivalla tantereella, kulkien kukkulalta kukkulalle, petäjäryhmältä petäjäryhmälle, pusertaen käsiä rintaansa vastaan hengittääkseen tyynemmin, ja jäykistyen jäykistymistään puiden kaltaiseksi, joiden keskellä hän seisoi, jäykkien, kalseiden puiden, jotka kasvoivat kuivassa, hiekkaisessa kamarassa. Oli jo iltahämärä, kun hän pääsi Oevelgönnen tielle ja eukon asunnolle.
Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka tuuheat lehmukset jo olivat tehneet pimeäksi, istui vanha vaimo sukankutimineen tavanmukaisella paikallaan muurin luona. Rahilla ikkunan alla, jolla nuorukainen oli sekä nukkunut että lukenut, istui vanhempi mies, pieni, kapea pää lyhyeksi ajettuna ja terävät, vilkuilevat silmät kuumeen kiillossa.
Jan Guldt tiesi paikalla, että hän oli eukon poika ja hämmästeli, että hän oli sen näköinen. Juominen ei vielä ollut vienyt mitään kasvojen terävyydestä; se oli vain lisännyt kuumeen loistetta silmiin.
»Tuossa hän on», sanoi vanhus pojalleen.
Pursimies kumartui eteenpäin, laski kätensä pöydänkulman ympäri ja katseli arasti etsivin silmin Jan Guldtin silmiin, jotka olivat kylmät ja terävät kuin veitset, ja sanoi houkuttelevalla, pakottavalla äänellä: »Sanoppas… eikö sinua haluttaisi… tehdä matkaa Anna Hollmannilla… juuri Anna Hollmannilla?»