Jan Guldt sanoi hämmästyneenä ja ylpeästi: »Minkätähden minä sitä tekisin?»
Pursimies siirsi kättään jonkun verran etemmä pöydän laitaa pitkin, pusersi sitä niin, että hänen laihan, ruskean kätensä rystyset kävivät valkeiksi, ja sanoi: »Sinun ei muuta tarvitse kuin sanoa että lähdet mukaan!»
Nuorukainen sanoi kylmästi ja ivaten: »Sen tiedän. Teiltähän aina lähdetään karkuun niin pian kun vaan voidaan.»
Pursimies painoi laihaa rintaansa pöytää vastaan ja sanoi silmät pullistuneina ja käheällä äänellä: »Eikö sinua haluttaisi kerran purjehtia laivalla, jolla isäsi ja isoisäsi on purjehtinut? Ja… kuuleppas… Madeirasta saamme matkustajan: Hans Hollmannin, pää-isännän. Eikö sinua haluttasi kerran likeltä nähdä Hollmannia?»
Silloin välähti kätketty tuli esiin Jan Guldtin silmistä. Niin… niin! Se tuli oikeaan aikaan! Niin juuri.. Hollmannin kimppuun! Niin! Mitäpä hänellä edessä muutakaan? Tämä on juuri hänen mielensä mukaista!
Hän sanoi lyhyesti ja ylpeästi, miltei riemuiten: »Minä lähden matkaan!»
SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamupäivänä seisoi hän merimieshuoneen hallissa niiden parinkymmenen hengen joukossa, jotka olivat ottaneet hyyryn Anna Hollmanniin. Ulkona oli sateinen ilma ja odotushalli puolipimeänä. Miehet seisoivat vaiti, outoina toisilleen, märkinä ja viluisina; enimmäkseen he olivat hyviä, kunnon ihmisiä, niitä lukuisia nuoria miehiä, jotka vielä välinpitämättöminä ja neuvottomina, ilman päämäärää ja kunnianhimoa elävät päivästä toiseen, sattuman varassa. He eivät heti olleet löytäneet hyvää laivaa; tai he eivät olleet viitsineet oikein nähdä vaivaa; tai he olivat jonkun tapahtuman tähden äkkiä kiukustuneet, kuten Jan Guldt; tai he tahtoivat kerran tehdä matkan Hollmannin laivalla, voidakseen muiden mukana sättiä sitä mitä koko satama sätti. He ajattelivat kaikki: »Kerran, mutta ei toiste! Toki me kerran kestämme lian, nälän, kuumeen ja kehnon laivan lisäksi!» Pieni neljätoistavuotias poika, joka seisoi joukossa, katsellen ympärilleen suurin, kysyvin silmin, oli muutamia päiviä sitte tullut holsteinilaisesta kylästä ja isä, joka ei tietänyt mitään huonoista tai hyvistä laivoista, oli luovuttanut hänet ensimäiseen, joka eteen sattui. Muutamat lämmittäjät ja yksi matruuseista olivat rappiollejontunutta väkeä. Niin saivat he siis, sekä hyvät että pahat, lippunsa ja menivät kuolemaa kohti.
Koska Jan Guldtin vielä piti noutaa laivasäkkinsä isäntänsä luota, tuli hän yksinään muiden jälessä. Hänen takanaan tiellä kulki matruusi, kantaen hänen säkkiään. Hän olisi itsekin voinut kantaa sitä; mutta sisällisesti siistin tapansa mukaan alleviivasi hän uutta arvoaan perämiehenä. Hän astui suorana ja hiukan kankeana, ikäänkuin tietäen olevansa oikealla tiellä ja urhoollisessa toimessa, omatunto vallan puhtaana, oikein alasaksalaisen juhlatuulella. Sen jälkeen kun tyttö niin häpeällisesti oli pettänyt hänet ja siten särkenyt kaikki senkaltaiset toiveet, kulki hän taasen vakaasti ja vaiti työtään kohti. Ja hän oli matkalla Anna Hollmannille, kohtaamaan Hollmannia niillä lankuilla, joilla hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja kärsineet!
Baumwallin maihinnousupaikalla asteli kaksi miestä, silmäillen satamaan päin, joka oli sumun ja savun vallassa. He näyttivät olevan kapteeneja, ehkäpä ammattinsa hyljänneitä ja nyt jossakin toimessa maalla. »Kas», sanoi toinen, »tuossa menee taas yksi Hollmann ulos.» Toinen katsahti laivaan, josta sumusateessa saattoi eroittaa vain ääriviivat, kääntyi sitte eteensä päin ja sanoi tyynesti, astellessaan: »Se on taas lastannut kaksisataa tonnia liikaa; ja se on mätä, vanha ruja. Ihme vai sattumako muuten lie, että Hollmannien laivat nyt vuoden ovat kulkeneet onnellisesti!» Ja hän katsahti vielä kerran laivaan ja sanoi: »Jos herra Jumalamme tapaa tuon Biscayassa!»…