Jan Guldt pysähtyi katsomaan laivaa, joka syvällä vedessä, hitaasti ja raskaasti kulki alas virtaa. Samea vesi ja sade panivat sen makaamaan vieläkin syvemmällä; se näytti jo tekevän hidasta uppoamista. Jokin kaamea aavistus iski äkkiä kyntensä Jan Guldtin sydämeen, tuijottaen häneen kysyvin, kauhistunein silmin: entä jos hän Hollmannien asemasta joutuukin tekemisiin Jumalan kanssa; entä jos tässä onkin hänen edessään hirvittävä Jumalan ansa… ja hiukset nousivat pystyyn hänen päässään. Mutta hän karkoitti paikalla tunteen luotaan. Olivatko hänen asiansa hyvin ja hänen aivoituksensa puhtaat? Eikö hän kulkenut oikeita teitä? Miten ne saattaisivat päättyä huonosti? Sitäpä olisi hauska nähdä!
Baumwallissa astui hän purteen ja läksi satamaan, missä laiva makasi paaluihin kiinnitettynä. Useampien proomujen poikki kapusi hän köysitikapuita myöten kannelle.
Laivalla vallitsi meluisa, sekasotkuinen toiminta, kuten aina lähdön edellä. Molempien luukkujen vieressä vilisivät ja kiljuivat vinssit, tömisten ja kiljuen upposivat säiliöt täynnä rommia ja arrakkia alas ruumaan. Hän kompuroi hiili- ja tuhkaläjien yli käytävään ja kysyi töykeäkasvoiselta kokilta, joka, yllään likainen esiliina, paraikaa tinki laivakauppiaan kanssa, hyttiään. Hän sai sen kylmän ja välinpitämättömän vastauksen, että hän tällä matkalla tulisi asumaan yhdessä pursimiehen kanssa, ja löysikin hytin, joka kömpelöine huonekaluineen, vanhoine vuodelavitsoineen ja likaisine seinineen teki viheliäisen vaikutuksen ja vielä lisäksi hajusi umpinaiselta. Pientä, sokeaa venttiiliä, josta tunki himmeän hämärä valo, ei saattanut avata. Sen rytyyttämisestä tosin ei muutenkaan olisi ollut paljon taikaa, sen olisi merellä kuitenkin pitänyt pysyä suljettuna, koska laiva makasi niin syvällä, että tyvenkin meri olisi nostanut sisään pärskettään. Kammo valtasi taasen hänen mielensä ja äskeiset kauhistuneet silmät olivat taasen iskemäisillään häneen. Mutta hän torjui ne luotaan ylpeän rohkeana: »Tahdonko minä hyvää vaiko pahaa?» ja hän järjesti asiansa niin hyvin kuin taisi. Sitte hän läksi ulos ja rupesi johtamaan toisella luukulla työskenteleviä miehiä. Ja tunti kului toisensa perästä.
Illansuussa tuli laivaan asianomainen virkamies tarkastamaan sitä ennen lähtöä. Koskei ensimäinen perämies ollut saapuvilla ja toinen oli työssä, täytyi hänen kolmantena kulkea hänen mukanaan. Yhdestä pelastusveneestä puuttui kirves ja vettä. Navigatsioonihytistä puuttui useita hätämerkkejä. Kirstusta, jossa korkkivyöt olivat, nousi mädäntyneen liinavaatteen haju. Virkamies, joka jutteli kaikellaista, jottei näkisi vieläkin enempää, laski astellessaan kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja sanoi ystävällisesti: »Pidättehän te huolta siitä, että kaikki nämä tavarat asetuksen mukaisesti joutuvat paikoilleen?»
Jan Guldt oikaisi itseään, kävi punaiseksi, häveten ehdotusta, ja sanoi: »Miltä te luulette kapteenin näyttävän, jos minä sanon hänelle tämän?»
Virkamies katsahteli häneen syrjästä, ja sanoi välinpitämättömämmin ja paljon kylmemmin: »No niin… kyllä minä sanon sen hänelle.»
Sitte he menivät konehuoneeseen, missä toinen koneenkäyttäjä, ensi kerran mukana hänkin, jo oli täydessä työssä. Hänen sisäänpainunut rintansa teki kiivaasti työtä ja hiki valui pitkin hänen nokisia kasvojaan. Virkamies kysyi yhtä toista ja meni hitaasti, ikäänkuin ympärilleen katsoen, tiehensä. Kun he kulkivat kattiloiden välistä käytävää, olivat lattialevyt jonkun matkaa peitetyt tuoreilla sahajauhoilla. Virkamies meni jonkun verran syrjään, jottei hän astuisi sahajauhoille eikä kiinnittänyt lattiaan huomiota, kulki vaan eteenpäin. Koneenkäyttäjä hänen takanaan katsahti Jan Guldtiin, potkaisi pois sahajauhoja ja osoitti kirkasta vettä pohjassa. »Vuotoa», sanoi hän hiljaa, »joka nurkassa!» ja loi Jan Guldtiin surkean katseen.
»Nyt minä tulen toimeen yksin», sanoi virkamies. »Kiitoksia paljon», nosti lakkiaan ja palasi kannelle.
»Kattila vuotaa», sanoi koneenkäyttäjä taasen, istuutui penkille ja katseli avuttomana ympärilleen: »Kaikki laakerit ovat lopen kuluneet ja yleensä…»
Miehen epätoivoisa ääni ärsytti Jan Guldtia ja hän sanoi ankarasti:
»Mitä tuo 'yleensä' on tietävinään?»