Koneenkäyttäjä huiskutteli laihassa, ruskeassa kädessään trasselia ja tavoitteli sanoja. Mutta vihdoin kävi mielenliikutus ylivoimaiseksi. Hän laski pään molempiin käsiinsä, itki ja sanoi: »Minulla on lapset kotona ja minun täytyy hankkia leipää, muuten ei minua kymmenelläkään hevosella olisi saatu kiskotuksi Hollmannille. Minä olen sellainen ihminen, etten minä kärsi epäjärjestystä ja likaa. Minä tiedän, että minä tämän koneen ääressä raadan itseni kuoliaaksi. Jos ruoka olisi hyvää, niin ehkä sitä jotenkuten kestäisi, mutta kyllä minä jo tänään päivällisestä huomasin, miten sen asian laita on. Ruokakomento on kapteenin ja kokin hallussa ja he nylkevät meitä minkä voivat ja jakavat saaliin. Minä tiedän, etten enään näe lapsiani. Minun tulee käymään kuten niiden monien, jotka Hollmannit ovat saattaneet kuolemaan.»
Hetkisen viipyi Jan Guldt synkkänä itkevän luona. Hänen teki mieli sanoa jotakin, mutta hän ei saanut suunvuoroa, koska mies lakkaamatta valitti. Hän kääntyi ja läksi alakuloisin kasvoin ruokahuoneeseen illalliselle.
Kun hän astui sisään, istui pursimies jo pöydässä. Hän nosti laihaa, harmaata päätään ja virkkoi, ylenmäärin terävät silmät hurjasti kiiltäen: »Siinähän sinä olet!» Kokki toi ruuat ja he rupesivat syömään.
Hetken kuluttua naurahti pursimies räikeästi ja virkkoi: »Sanoppas minkätähden sinä läksit Anna Hollmannille?» ja jatkoi kylmän pilkallisesti, kun Jan Guldt sulkeutuneena katsoi häneen: »Kummaa kuinka ihminen tekee sitä tai tätä ja kuinka hänen täytyy se tehdä, eikä hän tiedä miksi!»
Jan Guldt virkkoi hämmästyneenä, kipunoivin silmin: »Kuka tässä puhuu 'täytymisestä'? Minä teen mitä minä tahdon enkä mitä minun täytyy! Olen aivan vapaaehtoisesti tullut tänne ja teen vaan tämän yhden matkan. Siksi että minä tahdon!»
Pursimies katsoi häneen ikäänkuin olisi kuullut narrin puhuvan, mutta ei sanonut mitään.
»Ajattelisit itseäsi», sanoi Jan Guldt pilkallisesti. »Mitenkä sinä neljäkymmentä vuotta olet saattanut kulkea tällä saastaisella rujalla ja syödä tätä iljettävää ruokaa?»
Pursimies vaikeni ja he katselivat toisiaan suoraan suuhun, ikäänkuin olisivat tuijottaneet salalukkoon ja odottaneet, että se lentäisi auki. Sitte veti pursimies syvältä henkeään ja virkkoi rauhallisemmin, kuten ihminen, joka pitkän vaivan perästä näkee aivan edessään kärsimystensä lopun, vaikkakin katkerana. »No niin, kunhan tästä päästään paluumatkalle ja Madeiraan, niin on kaikki hyvin! Sitte kuljettaa Anna Hollmann taasen kolmea hyvää toveria, aivan kuten neljäkymmentä vuotta sitte: Hans Hollmannia ja minua ja Jan Guldtia. Tosin ei vanhaa Jan Guldtia, vaan hänen pojanpoikaansa. Mutta ykskaikki. Sitte on taas kaikki kuten olla pitää.»
Jan Guldt katsoi synkkänä ja tutkivasti teräviin, harmaisiin silmiin, jotka paloivat katkeran, villin tyydytyksen tulessa. »Minkä sitte pitää olla kuten olla pitää? Mitä?… Sanokaa toki!» huusi hän raivoissaan. »Mitä te tuijotatte minuun ikäänkuin olisin narri?»
Pursimies naurahti käheästi: »Kyllä sinä sen kuulet!» sanoi hän. »Odota nyt vaan Madeiraan asti! Odota vaan! Kunhan me kolme taas olemme yhdessä Anna Hollmannilla!»