»Mies», sanoi Jan Guldt hurjan halveksivasti. »Mitä se minua liikuttaa mitä sinä ja Hollmann olette tehneet yhdessä. Isoisäni ei missään tapauksessa ole ottanut osaa konnantöihin. Hän oli oikeamielinen ihminen.»
Pursimiestä olisi haluttanut nauraa ja puhua; mutta hän iski nyrkin suutaan vastaan ja sai käheästi ja vaivaloisesti suustaan: »Kyllä minä osaan vaieta! Kyllä minä osaan vaieta. Kaikki aikoinaan!» ja läksi ulos.
Hetken perästä meni Jan Guldtkin ulos ja palasi työlleen luukulla. Oli tullut pimeä.
Vinssit vikisivät taasen; lastaajat alhaalla veneessä ja ruumassa puhelivat keskenään. Laivankannella palava lyhty valaisi yöllistä työtä ja tuhuttavaa sadetta. Niin kului yö.
Aamupuoleen läksi Anna Hollmann ylenmäärin lastattuna viimeiselle retkelleen alas Elbeä, joka lepäsi sumussa ja sateessa.
KAHDEKSAS LUKU.
Elämä kului kuten tuhansilla muilla laivoilla; sillä eroituksella vaan, että Anna Hollmannilta, kuten niin monelta muultakin laivalta kaikilla merillä, kokonaan puuttui rauha, ilo ja hyvä nauru.
Kapteeni, suuri, jäykkä, tumma mies ei komentosillalla lausunut ainoatakaan tarpeetonta tai edes ystävällistä sanaa; lyhyellä, kylmällä äänellä antoi hän määräyksensä. Hän oli pienessä kopissaan, jota hän vaati pidettävän puhtaana, itsekseen; hän söi hyvin ja joi hyvin ja joi paljon. Hänen otsansa näytti pakenemistaan pakenevan taaksepäin, hänen tuuheat viiksenpäänsä törröttivät yhä tuuheampina ja jäykempinä ilmaan. Hänen rumat silmänsä, jotka olivat jonkun verran pullollaan, uivat niiden yläpuolella kuin rasvassa.
Kokin pitkä, holtiton hahmo oleili likaisessa kyökissä. Hän keitti parhaimman taitonsa mukaan kapteenille ja söi itsekin samaa ruokaa. Muulle miehistölle hän mykkänä, kuollein kasvoin, kantoi suttuista ruokaa, jota hän välinpitämättömästi töhersi kokoon. Kukaan ihminen ei puhunut hänen kanssaan; hän asusti yksinään elottomien kasvojensa takana, joiden taakse hän linnoitti itsensä. Hän kulki alituisesti salaisessa pelossa laivan takia ja kyseli joskus viattoman näköisenä yhtä toista, milloin kylkien, milloin pohjan, milloin koneen tilaa ja päätti aina, nähdessään pilven nousevan taivaanrannalle, kun sumussa piti kulkea Kanaalista, kun Casamancessa sattui kuumetapaus, kokonaan lakata purjehtimasta; mutta hänen rahanhimonsa ajoi hänet taasen mukaan.
Ensimäinen perämies, pelkuri, raukkamainen olento, jota isännistö jo vuosikausia oli pitänyt siinä uskossa, että hänestä pian tehdään kapteeni — se ei suinkaan aikonut tätä täyttää ja mies läksi kyllä muutenkin mukaan — kulki nöyränä kapteenin perässä. Toinen perämies, joka asui ensimäisen kanssa samassa hytissä, oli hidas, yksivakainen ihminen, joka ei puhunut paljoa. Silloin tällöin vain hän huomautti, että hänen morsiamensa, jonka kuva oli hänen kädessään niin pian kuin hän astui hyttiin, oli paras ihminen maan päällä. Hän piteli kuvaa leveässä, rehellisessä kädessään, milloin likellä, milloin etäällä, milloin syvällä kämmenessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut katsella tyttöä joka kulmalta; ja jos joku sattui kulkemaan ohitse, kuuli hän hänen kuiskuttelevan tämäntapaista hyväilyä: »Sinä suloinen tyttö! Sinä kullanmurunen!»