Ensimäinen koneenkäyttäjä oli juoppo ja jo aivan hölmistynyt. Tosin hän humalaisenakin täydelleen osasi pitää huolta koneesta, jota hän jo kaksikymmentä vuotta oli hoitanut, tosin hän ihmeteltävällä taidolla puolisokeanakin, vapisevilla käsillään kävi kiinni venttiileihin, kurkiin ja sylinterimäntiin; mutta kone oli hänen aikanaan mennyt täydelleen pilalle. Hän säläsi kuitenkin kaikin keinoin ja kaikella sillä oveluudella, mihin hänen tylsä sielunsa vielä pystyi, tätä asiantilaa, ja saita isännistö soi sen tapahtua. Sunnuntaiaamuin, kun hän oli muuttanut likaiset, rasvankankeat vaatteensa, seisoi hän, vielä raittiina, puhtaassa harmaassa paidassa jonkun aikaa reelingillä ja koetti jutella ohiastuvien, vaikkapa laivapojan kanssa. Koettaen tiukasti kiinnittää häälyvät silmänsä asianomaiseen, rupesi hän tavallisesti puhumaan siitä, että juomiseen hän ryhtyi vasta sitte, kun joutui tälle laivalle, joka varmasti mahtoi olla jotenkuten noiduttu ja kirottu; kone vaan oli järjestyksessä; paras oli tuon, jonka kanssa hän puhui, lähteä tältä laivalta eikä ikinä enään pistää jalkaansa sen kannelle. Saatuaan painavasti ja perinpohjaisesti sanotuksi tämän, meni hän alas koneeseen ja otti aika kulauksen pullosta, joka oli pulpetin alla varastohuoneessa.
Toinen koneenkäyttäjä vietti vapaahetkensä reelingillä ja hengitti, posket hehkuvina, silmät palossa, ilmaa minkä kapea rinta jaksoi. Hengitysharjoitusten välissä kertoi hän Jan Guldtille mitä kaikkea koneessa oli rikki ja miten kehno se oli, sekä ettei tarvittaisi kuin kunnon myrsky, niin kuuluisi ryskäys ja se menisi rikki tai kattila räjähtäisi. Ja jollei näinkään kävisi, niin jaksaisiko Jan Guldt tehdä työtä sellaisessa koneessa? Ja hän katsoi Jan Guldtiin kuumeisine, luonnottoman terävine silmineen. Hän kävi päivä päivältä raskasmielisemmäksi ja laihemmaksi ja laski yhä aikaisemmin käsistään veitsen ja haarukan, koska syöminen tympäisi häntä. Surkean ulkomuotonsa ja alituisen valituksensa takia oli hän Jan Guldtin silmissä puoleksi säälittävä, puoleksi iljettävä.
Pursimies kuljetteli aina matkassaan kaikkinaisia tarvekaluja, ikivanhaa, ruostunutta kamaa, kuten vasaroita, pihtejä ja tankoja, ja seurusteli työtä tehdessään muristen ja maristen työkalujen kanssa, milloin rohkaisten, milloin kiittäen, milloin haukkuen niitä. Jos hän sattumalta kulki pitkin reelinkiä, saattoi hän jäädä seisomaan ja tuijotti silloin pullistunein silmin veteen, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuolleiden ajelehtivan siellä. Niin sanoivat ihmiset. Samaten seisoi hän joskus luukkujen luona, ikäänkuin ne olisivat olleet auki ja hän olisi kuunnellut mitä sisällä tapahtui. Ihmiset olivat pikaisuudessaan päätelleet hänen olevan sekapäisen; ainoastaan hänen hiljainen menonsa ja harmaat hiuksensa estivät heitä pitämästä häntä pilkkanaan. Jan Guldtin, hyttitoverinsa kanssa ei hän tuon ensimäisen keskustelun perästä puhunut sanaakaan. Joskus, kun Jan Guldt sattui olemaan likellä, mutisi hän vaan sanat, jotka silloin oli lausunut ja jotka nähtävästi alituisesti askartelivat hänen mielessään, ja nauroi joukkoon villin ivallista pilkkanaurua: »Hans Hollmann! Ja minä! Ja vanha kapteeni Guldt! Kunnianarvoisia väkeä!»
Niin elivät he kaikki keskenään vieraina ja vihamielisinä. Vain pakolla naurettiin välistä. Miehet haukkuivat kapteenia mitä rumimmilla nimityksillä ja kiusottelivat kokkia, kun vaan taisivat. He laihtuivat ja heidän kasvojensa päivettyneisyyden alta tuli näkyviin verettömyyden harmaa kalpeus; loisto katosi heidän silmistään ja liikkeet kävivät laimeiksi ja tahdottomiksi. Mutta he eivät huomanneet sitä ja lohduttelivat itseään puhumalla laivoista, joilla ennen olivat kulkeneet ja joilla oli ollut hyvä; ja puhumalla kotiintulosta.
Vihdoin he pitkän, surkean hitaan matkan perästä, kuumalla, tuulettomalla säällä laskivat Casamancen hehkuvaan suistamoon. Ja sitte seurasi työtä ilman lepohetkeä.
Jan Guldt, yllään paita ja housut, päässä vanha korkkikypärä, komensi neekerejä, jotka seisoivat alhaalla ruumassa maapähkinäsäkeillä ja huusivat ja kiljuivat. Tuntikausia seisoi hän painostavassa, hikevässä helteessä vikisevän vinssin ääressä, liikkumatta paikalta. Kun työ oli saatu valmiiksi täällä, siirryttiin toiselle tehtaalle.
Aurinko oli polttavan kuuma; illoin nousi kosteita, pahoja höyryjä, jotka pitkin yötä matoivat kannelle ja peittivät laudat harmahtavalla kiillolla. Vaivoin pääsi laiva kulkemaan liejun läpi. Sitte tuli taasen tehdas ja vinssi kiljui taasen ja neekerit huusivat. Ja vanha syntinen Anna Hollmann makasi syvällä ja kallellaan, ikäänkuin siihen paikkaan jäämäisillään ja hiljalleen, ränstyneenä ja ruostuneena uppoamaisillaan mutaiseen veteen, keskelle myrkyllisiä höyryjä.
Kahdentenatoista päivänä, keskipäivällä, kun vesiä painoi erikoisen tukahuttava kuumuus, joutui yksi matruuseista, hiljainen, kalpea, huonon ravinnon heikentämä mies, kapteenin raa’an sadattelun alaiseksi, ja kun ei hän vastannut, huudettiin hänet jonkun tekosyyn nojalla navigatsionihyttiin ja siellä häntä lyötiin. Hän seisoi senjälkeen jonkun aikaa mykkänä reelingillä, ikäänkuin siihen paikkaan kiinnikasvaneena, sitte hän vihlovasti kiljaisten hyppäsi yli syrjän ja hävisi paikalla veteen. Toinen koneenkäyttäjä oli heti virralle päästyä pannut maata kojuunsa, missä hän suurin, kuumehehkuvin silmin tähyili ympärilleen ja koetti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän ei enään voinut puhua, eikä suinkaan ajatellakaan. Muusta miehistöstä oli kaksi nääntymäisillään, Tultiin sitte viimeiselle tehtaalle.
Tänä iltana kulki Jan Guldt ruokahuoneen oven ohi, jäi sattumalta seisomaan ja tuli vasten tahtoaan kuunnelleeksi koneenkäyttäjän tuskallista hengitystä. Vieressä työskenteli pursimies hiljaisen näköisenä, korjaten kaiteita, jotka olivat taipuneet pantaessa ulos venettä. Jan Guldt sanoi: »Saisit heittää vasaroimisen, pursimies; se kiusaa koneenkäyttäjää.»
Pursimies jatkoi työtään ja virkkoi ivallisesti: »Mitä se merkitsee
Anna Hollmannilla!?»