»Oletko sinä sitte kokenut pahempaa kuin tätä?» sanoi Jan Guldt. »Kaksi on miltei kuolleena ja kaksi kipeänä.»
»Voi, voi», sanoi pursimies, joka jostakin syystä näytti olevan mielenliikutuksissaan ja haluavan puhua. »Mitäs tämä on? Viisikymmenluvun lopulla, kun me kuljetimme meklenburgilaisia Amerikkaan ja ruokimme heitä sianruualla suurista tynnyreistämme, ja kolmen viikon ajan sitä kesti…»
»Mikä elukka teillä sitte oli kapteenina?»
»Voi voi, pystyvä mies kerrassaan!» sanoi pursimies ja ivasi Jan Guldtia silmillään. »Hän ymmärsi miten ihmisiä on pidettävä nälässä ja janossa ja osasi vielä siinä sivussa ansaita taalarinkin heidän kustannuksellaan. Kerrankin minä muistan: oli kuollut neljä lasta kahdesta tai kolmesta perheestä, pieniä, vaaleatukkaisia lapsia. He olivat käärityt vanhoihin säkkeihin ja makasivat koreasti kukin laudallaan reelingillä, tässä, tällä paikalla, tällä samalla raudalla. Yläpäässä tirkisti säkistä esiin pieni, vaalea hiussuortuva, aivan pieni vaan ja alapäässä näkyi siellä täällä valkoinen varvas. Isät seisoivat ääressä, äidit makasivat vaikeroiden kannella. Heidän välissään, lautojen edessä seisoi muuan oppinut herra, joka oli paennut Berlinistä, pitämässä ruumissaarnaa. Hän sanoi yhtä toista, asioita, jotka siihen aikaan Berlinissä olisivat saattaneet hänet kuritushuoneeseen. Meidän kapteenimme kotkannenineen — hänen nenänsä oli juuri niinkuin sinun — ja kylmine silmineen seisoi aivan hänen vieressään ja kuunteli tarkkaavasti ja mielellään; sillä hän oli viisas mies ja luki mielellään kirjoja. Viisaat puheet miellyttivät häntä; mutta hänen sydäntään eivät ne liikuttaneet.»
»Mikä sen elukan nimi oli?!» sanoi Jan Guldt. »Sinä sanoit, että hän vielä siinä sivussa ansaitsi taalarinkin?»
»Niin tekikin», vastasi pursimies ja naurahti hurjasti, mutta nauru kuulosti nyyhkytykseltä. »Kun kuolleet lapset olivat vierineet mereen, vaati hän jokaiselta isältä säkistä ja laudasta taalarin korvaukseksi.»
»Mikä sen elukan nimi oli?» sanoi Jan Guldt hehkuvin silmin. »Mikä hänen nimensä oli? Toivottavasti hän ei ollut saksalainen!»
»Minä palaan vielä nimeen», sanoi pursimies, »mutta kuulehan nyt eteenpäin. Kun kaupat meklenburgilaisten ja preussiläisten kanssa rupesivat vetelemään huonosti, hakivat Hollmannit samantapaista kauppaa joltakin toiselta maailman kulmalta. He eivät koskaan ajaneet takaa kunniallisia kauppoja, kuten muut isännät, vaan ajoivat aina — niinkuin kotkat raatoa — takaa rumia kauppoja, kautta koko maapallon. Ja niin meni Anna Hollmann siinä seitsemänkymmenen tienoilla neekerikaupoille. Siihen aikaan se jo pohjoismaissa oli ollutta ja mennyttä; Brasiliassakin se jo oli kielletty. Siellä se kumminkin vielä salaa kukoisti. No niin… me sulloimme mustat miltei päällekkäin ja kun ne sairastuivat, ei siinä kauvan kursailtu, vaan heitettiin menemään mereen. Me saimme heistä tavattomat voitot. Asia kävi kumminkin vuosi vuodelta vaarallisemmaksi… Vanhalla Hollmannilla, samalla, joka vielä silloin tällöin puhelee äitini kanssa hänen asuntonsa edustalla — oli kaksi poikaa: nuorempi, Hans, joka on minun ikäiseni ja nykyään liikkeen pää-isäntä ja joka tulee Madeirassa laivaan.»
»Minä tunnen hänet», sanoi Jan Guldt lyhyesti. »Minä olen Blankenesessä kohdannut hänet.»
»Ja vielä toinen poika. Tämä toinen, Henrikki Hollmann, oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Sentähden sai vanhus päähänsä, että hänestä olisi päästävä. Hän lähetti hänet siis Brasiliaan solmimaan entistä lujemmalle erästä salaista liittoa muutamien valtiomiesten kanssa. Hän jätti Jumalan ratkaistavaksi, palaisiko poika elävänä vai eikö. No niin, me tulimme Anna Hollmannilla Afrikasta, täydessä neekerilastissa, ja jäimme makaamaan ulos. Meidän kapteenimme läksi maihin, tapasi siellä Henrikki Hollmannin ja neuvotteli hänen kanssaan. Pöytä heidän välillään mahtoi olla täynnä pahoja papereja. Poliisi tuli ja otti heidät molemmat vangiksi. Pimeän tullen lähetettiin tykeillä varustettuja laivoja ottamaan kiinni meitäkin; mutta ensimäinen perämies huomasi millä kannalla asiat olivat ja lasketti merelle, paiskasi neekerit saarelle likellä rantaa ja antoi mennä Hampuria kohden. Mutta molemmat vangitut, meidän kapteenimme ja Henrikki Hollmann pantiin Fernando Noronhan saarelle elinkautiseen vankeuteen. He olivat neljänkymmenen paikkeilla, kun he joutuivat vankeuteen, ja nyt heidän pitäisi olla seitsemänkymmenen paikkeilla; saattavat siis kyllä vielä olla elossa.»